Kristikunnassa oli 1300-luvulta lähtien sattunut monia asioita, jotka olivat horjuttaneet ennen selvältä tuntunutta maailmanjärjestystä. Ne olivat nostaneet esiin vaikeita kysymyksiä ja herättäneet uudenlaisen epäilyksen. Maailma ei tuntunut enää yhtä eheältä kuin aikaisemmin. Idän suunnalta Italiaan vuonna 1347 levinnyt rutto, musta surma, oli kulkenut muutamassa vuodessa yli läntisen Euroopan ja jättänyt kauhistuttavat jäljet: 20-30% väestöstä kuoli. Monissa kaupungeissa katastrofi oli vielä hirvittävämpi. Myös maaseudulla kokonaiset kylät autioituivat. Sairastuneet jäivät monin paikoin hoitamatta ja kuolleet hautaamatta. Ennen mustaa surmaakin ihmiset olivat kuolleet, mutta rutto ahmi ihmisiä massoittain. Kuolema vei nuoren yhtä hyvin kuin vanhan. Yhä uusia ruttoepidemioita seurasi toisiaan. Väestön väheneminen vaikutti talouteen ja oli osasyynä suuriin talonpoikaiskapinoihin ja sotiin.
Myöhäiskeskiaika oli vastakohtien aikaa. Eurooppalaisessa kulttuurissa oli optimismia ja valoisaa keveyttä, mutta myös riipaisevaa tuntoa elämän lyhyydestä ja kaiken maallisen turhuudesta. Kuoleman pelko oli arkipäivää. Katolisen uskon pohjalta kristityt ymmärsivät, että se oli portti tuomioistuimen eteen. Suuresta kahtiajaosta pelastuvatkaan eivät päässeet suoraan taivaaseen, vaan kiirastulen tuskan piti ensin puhdistaa sielut. Kiirastulen pelolla oli luja ote ihmisistä. Kun armonvälineet eivät riittäneet, yrittivät aneet ja rippikäytäntö tuoda helpotusta tähän. Mutta epävarmuus ja pelko jäivät.
Modernin länsimaisen käsityksen mukaan aika etenee, ihmisen siirtyvät sen mukana koko ajan eteenpäin, uusiin vuosiin ja vuosikymmeniin. Ratkaisuillaan he samalla vaikuttavat tulevaisuuteen. Ihmiset kokevat olevansa vastuussa myös edessä olevasta ajasta. Keskiajan kristityt ymmärsivät ajan toisella tavalla. He katsoivat pysyvänsä itse paikallaan. Aika sen sijaan tuli vuosi vuodelta heitä vastaan ja toi tullessaan ennalta määrätyt tapahtumat. Tärkeimmät niistä oli ilmoitettu Raamatussa. Keskiajan kristitty ei ajatellut hallitsevansa tulevaisuutta, mutta hän ei ollut sen edessä myöskään avuton. Kristitty uskoi, että edessä oli vain Jumalan sallimia tapahtumia. Hän johdattaisi uskoviaan niidenkin keskellä. Valoisa tulevaisuuden odotus ja ajatus lopun ajan läheisyydestä olivat molemmat vahvasti esillä.
Humanisteilla oli sivistysoptimisminsa ja löytöretkeilijät toivat viestejä aivan uusista maailmoista. Tulevaisuuden uskon rinnalla kristikunnassa eli pessimismi ja tulevaisuudenpelko. Myös sen juuret ulottuivat Raamattuun. Monet raamatunkohdat osoittivat, että asiat menisivät aina vain huonompaan suuntaan, kunnes Kristus itse palaa takaisin. Monen mielestä kristikunta oli jo niin surkeassa tilassa, että suuren muutoksen täytyi olla tulossa. Turkkilaisten eteneminen, paavinistuimen rappio ja monet muut merkit näyttivät osoittavan, että Kristuksen paluu oli jo aivan lähellä. Valtameren takaa tulleet ihmeelliset uutiset osoittivat, että evankeliumi oli viety maailman ääriin saakka. Ennustukset ja astrologien laskelmatkin viittasivat edessä oleviin dramaattisiin tapahtumiin. Suurta pelkoa herätti varsinkin tähtitaivaan tutkijoiden vuosisadan vaihteessa esittämä laskelma, jonka mukaan helmikuussa 1524 tapahtuisi suuri planeettojen kohtaaminen. Lopunajan tapahtumat ja jonkinlainen helvetillä mässäily oli vahvasti esillä kuvataiteessa, runoudessa, kirjallisuudessa, näytelmissä jne.
Ahdistuksissa testattu näkemys
Myös Luther oli kasvanut kuolemaan, tuomioon ja kiirastuleen liittyvän ajatusmaailman keskellä. Luther tutki paljon lopun tapahtumia ja puhuu niistä yllättävän runsaasti siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli raamattuteologi. Hän oli Raamatun selitysopin professori, mutta hän ei tuntenut meidän aikamme jaottelua teologisiin tieteenaloihin, vaan kaikki teologia oli hänelle Raamatun selittämistä. Tätä varten hän joutui kulkemaan oman tiensä. Skolastinen teologia vei hänet syvään ahdistukseen. Hän ei nähnyt sen kuvaamaa pelastuksen tietä lupauksena, vaan vaatimuksena. Kristus oli Lutherille tuomari, joka pian tulisi tuomitsemaan ihmiset sen mukaan, oliko armo saanut vaikuttaa heissä puhdasta rakkautta ja sen mukaisia ansioita. Lutherin käsityksen mukaan tämä vaatimus oli ehdoton eikä ihmisellä ollut mitään mahdollisuuksia tinkiä siitä. Kovasta yrityksestään huolimatta hän ei pystynyt pääsemään eroon itsekkyydestä ja rakastamaan Jumalaa puhtaasta sydämestä, pelkästään tämän itsensä vuoksi. Luther koetti turvautua rippiin ja löytää tavoittelemansa rauhan sen avulla.
Lutherin teologia ei siis ala teoreetikon mietiskelykammiosta eikä tutkimuspöydän ääressä harjoitettavasta käsitearkkitehtuurista, vaan rippituolista. Omakohtaisen pelastuksen polttavasta etsinnästä syntyi Lutherin syvällinen, realistinen käsitys ihmisestä ja maailmassa vaikuttavista todellisista voimista. Siitä tie johti Pyhän Raamatun ääreen, josta hänelle aukeni pelastuksen perusta. Vuosi 1524 tosiaan toi käänteen, mutta odottamattomalta suunnalta. Andreas Karsltadt sanoutui irti Lutherista. Ehtoolliskiista Zwinglin ja sveitsiläisten kanssa alkoi. Myös Thomas Müntzer lähti omille teilleen ajatuksenaan käyttää voimakeinoja evankelisen vallankumouksen toteuttamisessa. Keväällä 1525 levottomuus puhkesi laajaksi kansannousuksi, jonka ruhtinaat verisesti kukistivat. Lutherin tulkinta tästä oli, että kun perkele ei ollut kyennyt vaientamaan uudelleen kuulumaan päässyttä evankeliumia antikristuksen avulla, hän yritti sitä tuomalla esiin harhaopettajia. He sekoittivat evankeliumiin omia vääriä käsityksiään ja koettivat näin hajottaa antikristusta vastaan nousseen liikkeen.
Lutherin ja hurmahenkien välillä oli todellakin ratkaiseva ero. Tämä ero ei ollut siinä, että Luther olisi torjunut lopunajan kysymykset ja jättänyt ne hurmahenkien erityisharrastukseksi. Luther veti selkeän rajan hurmahenkiin siksi, ettei näille riittänyt ulkonainen Jumalan sana ja ilmoitus, vaan he olivat ”kohottaneet oman henkensä” Raamatun yläpuolelle. Lutherilla oli riittävästi kokemusta Rooman johtaman lännen kirkon vuosisataisista lisäyksistä Raamatun sanaan ja tämän sanan lukemattomista tulkinnoista ”kunkin ajan hengessä”. Kirkko oli lunastanut hyvän asemansa, mutta myynyt ja hukannut aarteensa, Raamatun evankeliumin. Hurmahenget pyrkivät toista tietä samaan tulokseen. Kun he eivät ottaneet kirjoitettua sanaa täydestä, he eivät luottaneet Jumalan lupauksiin, vaan ryhtyivät omin käsin rakentamaan Jumalan valtakuntaa maan päälle.
Paavi väitti pitävänsä kaikki aarteet ja oikeudet ”sydämensä lippaassa” ja pystytti omaa valtakuntaansa ohi Raamatun. Mutta yhtäläisesti Luther joutui huomaamaan, että hurmahenget myös väittivät pitävänsä aarteet ja oikeudet ”sisäisellä sanallaan” omassa sydämessään ja rupesivat väkivalloin pystyttämään omaa valtakuntaansa maan päälle. Luther sai todeta, että kuvio toistuu, jos lähtökohdassa on sama poikkeama. Kun ensin kielletään Jumalan sana ja sen mukaiset pyhät sakramentit, siitä seuraa omatekoinen usko ja ihmissääntöjen kirkko. Sitten tälle kirkolle hankitaan hengellistä arvovaltaa erilaisin ihmisponnistuksin. Lopulta turvaudutaan väkivaltaan. Ainut kestävä ja varma perusta on Raamattu, Jumalan erehtymätön sana. Luther eli ja taisteli Raamatun sanojen keskellä. Hän uskoi koko elämänsä olevan niiden varassa. Ne olivat kuin lujina muurinsarvina hänen ja perkeleen välissä. Raamatun selvien sanojen ulkopuolella ihminen olisi aivan turvaton ja joutuisi perkeleen uhriksi. Sen sijaan kaikki vihollisen hyökkäykset kilpistyvät sanan lujiin muureihin.
Invocavit-saarnoissaan (1522) hän muistutti, että antikristusta ei voitu vastustaa väkivalloin. Sen sijaan oli luotettava sanan voimaan: ”Ottakaa esimerkkiä minusta. Minä olen vastustanut anetta ja kaikkia paavilaisia, mutta en väkivallalla, vaan olen ainoastaan teroittanut, saarnannut ja kirjoittanut Jumalan sanaa. Muuta en ole tehnyt. Se sana on minun nukkuessani tai juodessani Wittenbergin olutta Filippuksen ja Amsdorffin seurassa siinä määrin heikentänyt paavikuntaa, ettei yksikään ruhtinas eikä keisari vielä koskaan ole kyennyt sitä niin paljon masentamaan. Minä en ole tehnyt mitään. Yksin Sana on toiminut ja tehnyt kaiken. Jos minä olisin ryhtynyt käyttämään väkivaltaa, olisi varmaan seurauksena ollut suuri verenvuodatus Saksassa. Olisin varmaan saanut Wormsissa syntymään näytelmän, jossa keisari ei olisi ollut varma hengestään. Mitä siitä olisi tullut? Siitä olisi tullut pelkkää narrinpeliä. Minä en ole tehnyt mitään, vaan olen antanut sanan toimia.”
Lutherin käsityksen mukaan sanan voima johtui sen selvyydestä. Selvyys ja auktoriteetti olivat itse asiassa yksi ja sama asia. Jos Raamattu olisi ollut epäselvä, sillä ei olisi ollut auktoriteettia: Ihmiset eivät olisi ymmärtäneet sitä eikä sillä olisi ollut vaikutusta heihin. Hämärä teksti olisi tarvinnut itsensä ulkopuolisen selittäjän, joka olisi samalla voinut vaikuttaa ihmisiin. Raamatun auktoriteetti olisi muuttunut selittäjän auktoriteetiksi. Tekstin ymmärtäminen ja sen mukaan toimiminen olisi ollut hänen varassaan. Raamatun selvyyden kieltäminen merkitsi siksi väistämättä jättäytymistä jonkun muun kuin Raamatun varaan. Tähän selvyyteen ei ihminen voinut omin neuvoin päästä. Siihen pääsi vain nöyrä rukoilija saadessaan kokea ymmärtämisen ihmeen, kun Pyhä Henki avasi Raamatun sanan. Silloin hän näki Kristuksen. Kun Luther oli löytänyt Raamatun elävän Kristuksen ja hänen vanhurskautensa, joka on meidän hyväksemme kertakaikkisesti luettu ja meille uskossa lahjoitettu, hänellä oli pelastuksen perusta ja kaiken teologian tukipiste.
Johtopäätös oli mullistava: Koska Jumala puhui ihmisille sanassaan, sen täytyi olla selvä. Koska Raamattu oli selvä, siihen nojautuvan kristityn ei tarvinnut totella paavin vääriä päätöksiä. Oppimaton kansakin pystyi ymmärtämään tämän. Vastapuolen käsitys tulee pelkistetysti esiin, kun paavin hoviteologi Silvester Prierias puolusti voimakkaasti paavin erehtymättömyyttä sekä hänen ylivaltaansa tuomarina kaikissa kirkon hengellisissä ja maallisissa asioissa. Hän esitti paavin oikean opin uskon mittana: ”Jokainen, joka ei pidä Rooman kirkon ja Rooman paavin oppia erehtymättömänä uskon sääntönä, josta myös Pyhä Raamattu saa voimansa ja auktoriteettinsa, on harhaoppinen.” Vastauksessaan Erasmukselle Sidotussa ratkaisuvallassa Luther kirjoittaa Raamatun sisäisestä ja ulkoisesta selvyydestä:
”Me sanomme siis, että henget on tutkittava ja koeteltava kahdella tavalla. Toinen tapa on sisäinen: jokainen, jolle Pyhän Hengen ja Jumalan erikoisen lahjan ansiosta on kirkastunut oma autuutensa, tutkistelee ja erottaa varmaa varmemmin kaikkien ihmisten opit ja selitykset. […] Tämä arvostelu ei kuitenkaan hyödytä ketään muuta, eikä siitä tässä kiistassa olekaan kysymys, eikä kukaan luullakseni epäile, että asia näin on. Siksipä onkin olemassa ulkonainen arvostelu, jolla me varmaa varmemmin tutkistelemme henget ja kaikkien opit, emme ainoastaan itseämme varten, vaan myös toisten hyväksi ja heidän autuutensa tähden. Tämä tutkistelu kuuluu sanan julkiselle opetustoimelle ja ulkonaiselle palveluksen viralle ja se koskee ennen kaikkea johtajia ja sanan saarnaajia. Sitä me käytämme vahvistaessamme uskossa heikkoja ja osoittaessamme vastustajien olevan väärässä. Tätä me yllä sanoimme Pyhän Raamatun ulkonaiseksi selvyydeksi. Me selitämme siis, että kaikki henget ovat seurakunnan edessä koeteltava Raamatun mittapuulla. Kristittyjen keskuudessa näet täytyy ennen kaikkea olla pätevää ja varmaakin varmempaa, että Pyhä Raamattu on hengellinen valkeus, aurinkoakin paljon kirkkaampi, varsinkin niissä asioissa, jotka kuuluvat autuuden asiaan tai jotka ovat tärkeitä tietää.”
Raamatun ääressä hän tutki uskon kaikkia ulottuvuuksia, mutta tämä johtopäätösten tekeminen ei tapahtunut yhdellä kertaa. Jopa hyvin keskeisissä uskonkohdissa hän joutui kamppailemaan eri käsitysten välillä. Esim. ehtoollisoppia koskevista ahdistuksistaan hän kirjoittaa 15.12.1524 miten hän viisi vuotta aiemmin olisi voinut pitää ehtoollista pelkkänä leipänä ja viininä ja jatkaa: ”Mutta olen sidottu, en voi päästä irti, sillä (asetussanojen) teksti on niin mahtava. Et saa millään sanoja revityksi irti siitä merkityksestä, mikä niillä Raamatussa on.”
Sama kamppailu Raamatun sanojen eli tekstin selvän merkityksen kanssa koskee myös oppia viimeisistä tapahtumista. Kun kristikunnassa oli vanhastaan eräiden UT:n kirjojen asema Pyhän Raamatun kaanonissa ollut kiistanalainen, myös Luther joutui Raamattua tutkiessaan tähän mukaan. Tunnettua on, että Luther aluksi arvosteli Jaakobin kirjettä. Sama koskee hänen suhdettaan Johanneksen ilmestykseen. Vielä 1522 hän on sen suhteen ymmällä ja epäileväinen, mutta 1530 kirjoittamassaan esipuheessa hän positiivisesti ja laajasti opettaa tämän kirjan pohjalta lopun tapahtumista. Tämä johtuu siitä, että Lutherin tunnettu periaate: On etsittävä sitä, mikä ”ajaa Kristusta”, ei ole – kuten joskus esitetään – Raamatun karsimis- ja repimisperiaate, vaan Raamatun ymmärtämis- ja jäsentämisperiaate. Raamatussa kulkee sisäinen linja luomisesta lunastukseen ja lunastuksesta täyttymykseen. Raamattu on pelastushistoria Kolmiyhteisen Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen töistä. Tämän pelastushistorian ydin ja tähti on lihaan tullut Jumalan Poika, Jeesus Kristus. ”Muulla tavalla emme voineet tulla autetuiksi hirvittävästä syntiinlankeemuksestamme emmekä iankaikkisesta kuolemastamme kuin sellaisen persoonan avulla, jolla oli synnin ja kuoleman hävittämisen ja niiden sijaan vanhurskauden ja iankaikkisen elämän antamisen oikeus.”
Usko on lujalla ja varmalla pohjalla siinä pelastushistoriassa, mikä on jo toteutunut ja jonka Raamatun sana selvästi ilmoittaa. Pelastushistorian menneet tapahtumat ovat kyllä tosia sanan tavallisessa merkityksessä, mutta pelastushistoriaa ne ovat meille siksi, että pyhä Henki ulkonaisen ja kirjoitetun sanan avulla saarnaa ne meille ja me otamme ne uskossa vastaan. Myös tulevat tapahtumat tulevat olemaan tosia sanan tavallisessa merkityksessä, mutta pelastushistorian lopputapahtumia ne ovat meille siksi, että Pyhä Henki Raamatun sanassa ilmoittaa ne meille. Varmuus sekä menneistä että tulevista tapahtumista on siis jakamaton, yksi ja sama, samoin kuin Raamatun ilmoitus Pyhän Kolminaisuuden töistä on yksi ja jakamaton totuus. Luther löytää historiasta ja omasta ajastaan toteutumisia Danielin ja Ilmestyskirjan ennustuksille, mutta jättää nämä selitykset auki. Hän myöntää, että Jumala voi maailmanhistorian tapahtumilla antaa näille ennustuksille vielä täsmällisempiä selityksiä. Itse lopputapahtumista Luther selvittää lähinnä kolmea kysymystä: 1. Mitä tapahtuu ihmiselle, 2. Mitä tapahtuu kirkolle ja 3. Mitä tapahtuu luomakunnalle.
Mitä tapahtuu ihmiselle?
Kasteessa meihin istutettu uusi elämä Kristuksessa joko uskossa säilyy ja vaikuttaa meissä loppuun asti, jolloin se siirtyy uuteen olemisen muotoon, tai tämä uusi elämä epäuskossa menetetään, jolloin viimeisellä tuomiolla sinetöidään se, mitä jo tämän elämän aikana tapahtui. Kun Luther tarkastelee lopun tapahtumia keskitetysti Kristuksen toiminnan ja vanhurskauttamisen kannalta, hän jatkuvasti rinnastaa Jumalan lasten korkean kunnian ja kirkkauden, joka heillä jo on salatusti uskon kautta, siihen kunniaan ja kirkkauteen, jonka he saavat lopussa. Kristuksen lahjavanhurskaudessa meihin laskettu uusi ihminen (kasteen peso, uudestisyntyminen) ja vanhaa ihmistä vastaan taisteleva, jokapäiväisessä parannuksessa nouseva uusi ihminen on samaa luontoa kuin ylösnousemuksessa ilmestyvä taivaallinen ihminen.
Ihmistä ei tulevissa loppukatastrofeissa uhkaa mikään tuntematon tuho, vaan hän yksinkertaisesti kokee vain luonnolliset uskon ja epäuskon seuraamukset, jotka myös ovat lopullisia: ”Viimeiseksi minä uskon, että kaikki kuolleet, hurskaat ja jumalattomat, nousevat ylös viimeisenä päivänä, niin että jokainen saa omassa ruumiissansa, minkä hän on ansainnut, hurskaat siis Kristuksen kanssa iankaikkisen elämän, ja jumalattomat iäisen kuoleman perkeleen ja hänen enkeliensä seurassa. En siis ole sitä mieltä, että perkeleetkin viimein tulevat autuaiksi. Tämä on minun uskoni, sillä niin uskovat kaikki oikeat kristityt, ja samaa opettaa meille pyhä Raamattu.” (Suuri tunnnustus Herran ehtoollisesta).
Mitä tapahtuu kirkolle?
Lutherille uskonpuhdistus oli lopunajallinen tapahtuma. Hän näki, että hänen aikansa kirkossa tapahtuu jotakin sellaista, jonka loppuottelu käydään vasta silloin kun kirkon aika päättyy. Siksi oli luonnollista, että reformaatiossa kohdattiin uudenlainen harhaoppien esiinpuhkeaminen ja puhtaasta evankeliumista myös joukoittain luovuttiin. Myös antikristuksen piirteet hänen oman aikansa kirkossa selittyvät tästä. Vuosien 1513-1515 psalmiluentojen muistiinpanoissa Luther näki historian varsin synkässä valossa: ihmiskunta oli joutuva aina vain suuremman pimeyden keskelle. Luther omaksui Augustinuksen käsityksen historiasta kahden voiman Jumalan ja Saatanan valtakunnan lakkaamattomaksi taisteluksi. Saatana yritti kaikin tavoin voittaa Jumalan valtakunnan ja lopettaa sen vaikutuksen maailmassa.
Tämän taistelun luonteen mukaan kirkon historia jakaantui kolmeen vaiheeseen. Aluksi Saatana oli nostanut juutalaiset ja Rooman pakanalliset keisarit vainoamaan kristittyjä. Tämä ei ollut kuitenkaan tuottanut tulosta, vaan Rooman valtakunnan johto oli itsekin omaksunut kristinuskon. Saatana vaihtoi siksi taistelumenetelmäänsä: se koetti harhaoppeja synnyttämällä hajottaa kirkon ja saada kristityt luopumaan evankeliumista. Augustinus katsoi elävänsä tässä kirkon historian vaiheessa. Lopulta oli tuleva vielä kolmas vaihe. Silloin antikristus yrittäisi tuhota kirkon käyttämällä sekä valhetta että väkivaltaa. Luther katsoi elävänsä jo kirkon viimeisen ja vaikeimman ahdistuksen keskellä. Sen sijaan hän ei vielä psalmiluentojen muistiinpanoissa sovittanut antikristus-profetiaa omaan aikaansa.
Vuosina 1515-1516 roomalaiskirjeen luennoissa Luther esitti näkemyksensä katolisen kirkon johtajista ”valheveljinä”. 1518 harhaoppisuussyytösten myötä Luther alkoi epäillä paavia odotetuksi antikristukseksi. 2. Tess. 2:3-12 näytti olevan täsmällinen kuvaus kirkon tilanteesta vuonna 1518. 1520 Luther oli jo täysin vakuuttunut, että Paavalin profetia oli käynyt toteen: paavi oli osoittautunut keskelle kristikuntaa ilmestyneeksi antikristukseksi. Hän uskoi, että Raamatun profeetat olivat nähneet etukäteen juuri sen tilanteen, johon kirkko oli nyt joutunut. Hän piirsikin pelottavan ja todelliselta tuntuvan kuvan antikristuksen hirmuvallasta. Se oli Jumalalle kuuluvan vallan anastamista ja väärinkäyttämistä. Se oli mielivaltaa ja vastustajien vaientamista väkivallalla. Antikristuksen varsinaisena tavoitteena oli evankeliumin hävittäminen ja ihmisten johtaminen pois Kristuksen luota. Heidän ajatuksensa suuntautuisivat pelkästään maallisiin asioihin. Uskonnon he ymmärtäisivät ihmisen ponnisteluksi Jumalaa kohti. Kaiken tämän perusteella Luther oli vakuuttunut, että historian loppu oli lähellä.
Puolustettuaan evankeliumin asiaa Wormsin valtiopäivillä huhtikuussa 1521, Luther pelastettiin vaaliruhtinaan toimesta Wartburgin linnaan. Täältä piilopaikastaan hän ensimmäisenä ryhtyi kirjoittamaan vastausta louvainilaiselle Jacobus Latomukselle, joka oli julkaissut laajan teoksen häntä vastaan. Omistuskirjoituksesta näkyy Lutherin näkemys antikristuksen mahdista: ”Kun näitä kauheita vihan aikoja muistelen, rukoilen ainoastaan sitä, että minun päähäni annettaisiin kyynelvirtoja itkeäkseni sitä sielujen viimeistä hävitystä, minkä tämä synnin ja tuhon valtakunta valmistaa. Tämä Rooman hirviö istuu keskellä kirkkoamme ja ylistää itseänsä jumalaksi. Häntä imartelevat papit, häntä tottelevat sofistit, eikä ole mitään sellaista mitä imartelijat eivät tekisi asian hyväksi – sillä välin helvetti avaa sielunsa selko selälleen sekä aukoilee määrättömästi kitaansa ja saatana harjoittaa peliään tuhotakseen sielut. Eikä joukossamme ole ketään, joka vakavasti ja kyynelin itkisi tänä kauhun päivänä ja asettuisi Israelin muuriksi.”
Pannabullan uhatessa Lutherin yritykset puolustautua kirkko-oikeuden avulla jäivät tuloksettomiksi. Vastustajat eivät kuunnelleet hänen perusteitaan. Luther oli heidän mielestään horjuttanut uskon perusteita kyseenalaistamalla katolisen kirkon laillisessa järjestyksessä tekemät päätökset. Luther oli aivan vakuuttunut siitä, että kanoninen oikeus oli 1. Tim. 4:1-3:ssa selvästi jo ennalta ilmoitettu antikristillinen eksytys. Juuri kuuriaan tunkeutunut juridinen ajattelu oli antikristillisyyden varsinainen lähde. Vielä syksyllä 1520 Luther vetosi paavi Leo X:een ja aivan kuin yritti temmata tämän pois Silvester Prieriaan kaltaisten ”imartelijoiden” käsistä. Paavin havahtumisen sijaan Luther havahtui kirkonkiroukseen.
Saksan kansan kristilliselle aatelille Luther kirjoitti kanonisen oikeuden aiheuttamasta surkeasta rappiosta ja epäkohdista: ”Vaikka ei olisi ainoatakaan kardinaalia, niin ei kirkko silti hukkuisi. He eivät siis tee mitään, mistä olisi hyötyä kristikunnalle; he hoitavat ainoastaan hiippakuntien ja suurten pappispaikkojen raha- ja riita-asioita, minkä jokainen ryövärikin osaisi tehdä. Vaikka paavin hovista säilytettäisiin ainoastaan sadas osa ja poistettaisiin yhdeksänkymmentäyhdeksän osaa, niin se sittenkin olisi kyllin suuri antamaan vastauksia uskon asioissa. Mutta nyt on Roomassa sellainen kihinä ja kuhina ja kaikki kerskaa paavillisuudellaan, että Babylonissa ei ollut sellaista menoa. Yksin paavillisia kirjureita on enemmän kuin kolmetuhatta; kuka voisikaan lukea kaikki muut virkamiehet, kun virkoja on niin paljon, että niitä tuskin voi laskea, ja kaikki ne odottavat Saksan kirkollisvirkoja ja läänityksiä niin kuin susi lampaita.”
Juridinen ajattelu oli johtamassa täydelliseen mielivaltaan. Lopulta asiat ratkaistaisiin pelkästään sen perusteella, mitä paavi ja hänen virkamiehensä kulloinkin haluaisivat: ”Ja vaikka siinä olisi paljon hyvääkin, niin pitäisi sen kuitenkin hyvin hävitä, koska koko hengellinen oikeus on paavin »sydämen lippaassa», niin että sen opiskeleminen tästä lähin on varsin hyödytöntä ja petollista. Sillä hengellinen oikeus ei nykyään ole sitä, mikä on kirjoissa, vaan mitä paavi ja hänen imartelijansa mielivallassaan määräävät. Olet ehkä perustellut jonkin asian erittäin hyvin hengellisellä oikeudella, mutta paavin ”sydämen lippaalla” on kuitenkin ratkaisuvalta, ja sen mukaan täytyy kaiken oikeuden ja koko maailman mukautua. Tuota ”lipasta” hallitsee monesti konna tai itse perkele, ja kuitenkin kerskataan, että sitä muka Pyhä Henki johtaa!”
Kirjassa Kirkolliskokouksista ja kirkosta (1539) Luther katsoo oman aikansa kirkon rappiota suhteessa historiaan ja toisaalta viimeisen tuomion läheisyydessä. ”Ennen aikaan antoivat piispat, jopa moni yksityinen kristittykin (kuten vielä nytkin) kiduttaa itseänsä ja menivät kuolemaan rakkaan kirkon tähden, ja Kristus itse kuoli kirkkonsa tähden, jotta se pysyisi ja säilyisi. Mutta paavi ja hänen väkensä rehentelevät nyt näin: Joutukoon kirkko perikatoon heidän tähtensä, kunhan he vain saavat pysyä tyranniudessaan, epäjumalisuudessaan. Miltä sinusta tuntuvat nämä vekkulit? He tahtovat pysyä: kirkko sortukoon. Ellei viimeinen tuomio olisi lähellä, ei olisi ihme, jos sellaisen jumalanpilkan johdosta taivas ja maa sortuisivat. Mutta koska Jumala voi sellaista sallia, täytyy tuomiopäivän olla lähellä. Tätä kaikkea he kuitenkin vain ivailevat, ajattelematta, että Jumala on heidät sokaissut, tehnyt järjettömiksi, hulluiksi, mielipuoliksi. Itse he pitävät menettelyään viisaana ja miehuullisena. Minäkin tahtoisin olla yhtä varma, jos heitä vaan voisi arvostella raivonsa mukaan. Mutta Jumalan suuri viha, joka tulee ilmi heidän suhteensa, kauhistuttaa minua suuresti, ja olisi jo vihdoinkin aika ja täysi syy, että me kaikki itkisimme ja vakavasti rukoilisimme, kuten Kristuskin itki Jerusalemin puolesta (Luuk. 23:28) ja kielsi vaimoja, etteivät häntä itkisi, vaan itseänsä ja lapsiansa. Sillä he eivät usko, vaikka sen järkiään näkisivät, kuulisivat, haistaisivat, maistaisivat, koskettaisivat ja tuntisivat. […] Uskonpuhdistus on välttämätön kirkossa, koska näemme siinä niin törkeitä väärinkäytöksiä, että, vaikka olisimme vain härkien ja aasien kaltaisia, puhumattakaan ihmisistä ja kristityistä, emmekä silmillä ja korvilla voisi niitä havaita, meidän täytyisi ne tuntea kavioilla ja sorkilla ja kompastua niihin.”
Suurin koettelemus kirkolle Lutherin mukaan ei ole ulkonainen ahdinko, vaino tai edes monenlaiset harhaopit, vaan vakavinta on, että kirkko omassa keskuudessaan ylpistyy hengellisesti, alkaa pitää asemaansa Jumalan kansana itseoikeutettuna ja nousee Jumalaa vastaan. Tässä kristilliselle kirkolle luonnollisen Israelin menettely on mallikuvio ja tyyppiesimerkki. Vanha Israel ei siinä puhunut suinkaan valhetta, että se sanoi olevansa pyhä, mutta lankesi, kun rupesi ajattelemaan, että Jumalan kansa voi olla pyhä ilman Jumalan sanaa ja sen uskomista. Uusi liitto, tosi Israel syntyi vanhasta Israelista, sillä Luther korostaa, etteivät kirkossa suinkaan juutalaiset tule pakanoiden yhteyteen, vaan pakanat tulevat juutalaisten yhteyteen. Kun vanha Israel pelastushistoriallisessa mielessä synnytti kristillisen kirkon, se tapahtui juutalaiselle apostoliseurakunnalle annetuilla kirjoituksilla ja Kristuksen samalle seurakunnalle säätämillä sakramenteilla. Pakanoilla ei ole mitään tuotavana. He ovat vain lapsia ja Jumalan perillisiä.
Mutta lopputapahtumien kannalta on Lutherin mukaan merkillepantavaa, että tämä äitiseurakunta lankesi pois uskosta pyhää jäännöstä lukuun ottamatta. Lopussa myös uudesta liitosta monet lankeavat, mutta myös kirkko lopullisesti puhdistetaan. Kristuksen täytyi kokea oman kansansa luopuminen, hänen oli siedettävä Juudasta apostolien joukossa. Samoin kirkko on loppua edeltävissä reformaatioissa aina jäävä sekoitetuksi seurakunnaksi. Vasta lopussa, jolloin se inhimillisesti arvioiden on tuhon partaalla, syntyy pyhien seurakunta, joka on vailla murtumia.Vastaavasti jokaisessa reformaatiossa lopunajallinen kirkon puhdistus ja vanhan Israelin esimerkki ovat Lutherin opetuksen mukaan herätyshuuto. Luther ei väsy toistamasta, että Saksan on käyvä samoin kuin juutalaisten, ellei se herää ja ota Jumalan merkistä vaaria. ”Jumala on kärsivällinen ja pysyy jonkin aikaa tyynenä, mutta jos me vielä laiminlyömme sanan, niin hän ottaa sen pois, ja silloin se sama viha, joka vyöryi juutalaisten yli, on vyöryvä meidänkin ylitsemme. […]Vaikka me muutoin, rikomme ja teemme syntiä, hän kuitenkin voi säästää meitä, mutta se, että me halveksimme hänen sanaansa, ansaitsee rangaistuksen. […] Ja kuta kirkkaampi sana on, sitä suurempi rangaistus on oleva. Pelkäänpä, että se maksaa koko Saksanmaan-Jumala suokoon, että minä olisin väärä profeetta tässä asiassa.”
Mitä tapahtuu luomakunnalle?
Koko luomakunta on joutunut nykyiseen tilaansa ja menettänyt osan kirkkaudestaan ihmisen synnin tähden. Luomakunta huokailee sen vääryyden tähden, jota sen on joka päivä kärsittävä sitä väärinkäyttävien, jumalattomien ihmisten vuoksi. Luomakunnan huokaus on tässä mielessä ihmiselle osoitettu voi-huuto. Talvella 1521-1522 kirjoittamassaan Adventtipostillassa on kohta, jossa Luther selitti taivaiden voimien järkkymistä (Luuk 21:26). Hän uskoi sen tarkoittavan helmikuussa 1524 tapahtuvaa planeettojen kohtaamista, jota monet olivat jo kauan pelänneet:
”Minä en vielä tiedä, mitä taivaan joukkojen järkkyminen tietää; ehkäpä sitä erikoista kiertotähtien asentoa, joka toteutuu kahden vuoden perästä. Kiertotähdet ovat varmasti huomattavimmat »taivaan voimista» ja »joukoista», ja niiden erikoinen kohtaaminen on suurena, varmana merkkinä maailmalle. Nytpä Kristus ei sano kaikkien taivasten voimien järkkyvän, vaan ainoastaan muutamien: eiväthän kaikki tähdet järky, kuten tässä edellä sanottiin, eivät kaikki ihmiset joudu ahdistuksen ja pelon valtaan, eivät kaikki vedet alituisesti pauhaa, eivät aurinko ja kuu joka päivä pimene: niiden on vain oltava merkkeinä, joiden tarvitsee tapahtua vain muutamissa, vain vähäisessä osassa, niin että niissä on jotakin huomiota herättävää kaiken sen rinnalla joka ei ole merkkinä oleva.
Minä olen näin ollen varma siitä, että taivaallisten joukkojen järkkyminen on tuo tuleva kiertotähtien erikoinen asema; sen tähtien tutkijat sanovat tietävän vedenpaisumusta-jospa se olisikin viimeinen päivä! Sitä se varmasti tietääkin! Älä anna sen johtaa itseäsi harhaan, että tämä tähtien asema luonnonmukaisesti johtuu taivaankappaleitten kulusta; siitä huolimatta Kristus nimittää sitä merkiksi. Ja se onkin varsin helposti havaittavissa, se kun ei ole erillisenä, vaan liittyy toisten merkkien suureen joukkoon ja esiintyy samanaikaisesti. Epäuskoiset epäilkööt ja halveksikoot Jumalan merkkejä ja sanokoot niitä luonnolliseksi asiaksi; pitäydy sinä Evankeliumiin! ”
Samoin hän selittää auringossa nähtäviä merkkejä. ”Lisäksi ovat tähtientutkijat meille selittäneet, mikä kyllä tavallaan on totta, että kaikki tämä tapahtuu luonnollisen maailmanjärjestyksen mukaisesti; näin halveksinta on vahvistunut ja suruttomuus lisääntynyt. Kaikesta huolimatta Jumala tekee työtänsä; hän vaikenee, jättää meidät suruttomuuteemme jatkaen työtänsä. Olkoon nyt luonnollisen maailmanjärjestyksen laita kuinka hyvänsä, joka tapauksessa tuollaiset merkit aina ovat vihan merkkejä, ja niitä seuraa varma onnettomuus. Maailmanjärjestys on iankaikkisuudesta tarkoitettu antamaan noita merkkejä tätä päivää varten. Pakanat kuvailevat pyrstötähdenkin syntyvän luonnonmukaisesti; mutta Jumala ei luo yhtä ainoaa niistä, sen merkitsemättä jotakin erikoista onnettomuutta.”
Samassa saarnassaan Luther suree ihmisten välinpitämättömyyttä. ”Kaikkein ensimmäiseksi tiedettäköön, että viimeisen päivän merkit, huolimatta siitä että ne ovat moninaiset ja suuret, toteutuvat siten, ettei kukaan-tai ehkä vain harvat-kiinnitä niihin huomiota eikä pidä niitä sellaisina merkkeinä. Kaksi asiaa nimittäin tapahtuu ja niiden täytyy tapahtua toistensa yhteydessä; yhdessä niitä kumpaakin Kristus ja apostolit etukäteen ilmoittivat. Ensiksi: monta ja suurta merkkiä ilmestyy, ja toiseksi: viimeinen päivä tulee kaikesta huolimatta niin aavistamatta, että maailma alustaan saakka ei milloinkaan ole sitä sen vähemmän odottanut kuin juuri silloin kun se on ovella; se kylläkin näkee nämä merkit, jopa kuuleekin niiden olevan viimeisen päivän merkkejä, mutta se ei niitä kuitenkaan usko, niille nauretaan ja suuren suruttomuuden sokaisemana sanotaan: Voi, sinua houkkaa! Pelkäätkö taivaan romahtavan, jopa meidän vielä näkevänkin sen päivän? Onpa varmasti eräitä, jotka sen näkevät, varsinkin sellaisia jotka vähimmän sitä odottavat. Kristuksen ja apostolien sanoilla me tahdomme todistaa, että ihmisiä on vallitseva halveksiva suruttomuus. Kristus lausuu heti jäljempänä tässä evankeliumissa: »Pitäkää vaari itsestänne, ettei teidän sydämiänne raskauta päihtymys ja juoppous eikä elatuksen murheet, niin että se päivä yllättää teidät äkkiarvaamatta niin kuin paula; sillä se on saavuttava kaikki jotka koko maan päällä asuvat». Näistä sanoista selviää, että ihmiset niin aivan määrättömästi antautuvat ylensyömisen, juoppouden ja ajallisen elatuksen valtoihin, että he omaisuudestaan huolehtimiseen, ylensyömiseen ja juoppouteen uponneina elävät ja kaikkialla ovat niin suruttomia kuin vielä olisi aikaa varsin pitkälti. Ellei nimittäin vallitsisi suuri suruttomuus ja halveksiminen, se päivä ei voisi niin yllättävän äkkiä valjeta. Mutta nytpä Kristus sanoo sen tulevan niin kuin paula, jolla pyydystetään lintuja ja muita eläimiä näiden juuri parhaillaan etsiessä ruokaansa ja kaikkein vähimmän vainutessa paulaa, täten mahdollisimman selvästi osoittaen maailman silloin elävän himojen humussa, ylensyömisessä ja juoppoudessa, rakennus- ja istutuspuuhissa sekä äärimmäisen vireästi ja taitavasti pyrkivän ajalliseen varallisuuteen, ollen siinä mielessä, ettei viimeinen päivä tule ainakaan tuhanteen vuoteen – ja niin he silmänräpäyksessä seisovat Jumalan hirmuisen tuomion edessä. En tahdo ketään väkisin pakottaa vakaumukseeni, mutta en salli itseltänikään ryöstettävän sitä käsitystäni, että viimeinen päivä ei ole kaukana; siihen pakottavat minua itse nämä merkit ja Kristuksen sana. Omasta puolestani olen niin ikään yhtä varma siitä, mitä hän Matteuksen Evankeliumin 24. luvussa (Matt. 24:15) puhuu hävityksen kauhistuksesta, vastakristuksesta, jonka hallitessa pahimmat harhat, sokeus ja synti vallitsevat, niin kuin nykyään tämä kaikki paavin hallitessa mitä tyrannimaisimmalla ja valitettavimmalla tavalla rehevästi rehottaa. Juuri tämä tosiasia minua ennen kaikkea pakottaa lujasti uskomaan, että Kristus pian tulee. Onhan monen synti liiaksi suuri, jotta taivas voisi sitä jatkuvasti katsella; se härnää ja uhmaa liiaksi viimeistä päivää, jonka ennen pitkää täytyy kohdata heidät. Jos olisi kysymys yksistään epäsiveellisyydestä, niin kuin oli vedenpaisumuksen aikana, tai vain ajallisesta synnistä, niin kuin Sodomassa, en päättelisi vielä sen vuoksi viimeisen päivän olevan tulossa, mutta kun hävitetään, pyyhkäistään, kiroillaan ja pilkaksi pannaan jumalanpalvelus, Jumalan sana, Jumalan sakramentti, Jumalan lapset ja kaikki se mikä on Jumalasta, ja hänen tilalleen asetetaan perkele, jota rukoillaan ja kunnioitetaan, hänen valheitaan kun pidetään Jumalan sanana, silloin tulee loppu ennen kuin arvataankaan, sitä en lainkaan epäile. ”
”Tarkkaa siis, rakas ystävä, elämääsi! Tutki millä tavalla sydämesi suhtautuu siihen päivään! Älä nojaudu hyvään elämääsi, sillä siinä joudut äkisti häpeään, vaan huolehdi uskosi vahvistumisesta, jotta et kirottujen ja väärien tavoin kauhistuisi sitä päivää, vaan halajaisit sitä, vapautustasi ja itsessäsi olevaa Jumalan valtakuntaa, niin että kuullessasi sitä mainittavan tai ajatellessasi sitä sydämesi hypähtelisi ilosta, kärsimättömänä sitä ikävöiden. Ellet ohjaa kulkuasi tähän suuntaan, älä luulekaan muulla tavoin kestäväsi, vaikka omanasi olisivat kaikki pyhien teot.”
Viimeinen aika
Selittäessään Pietarin kirjeitä 1522-1523 Luther selittää Jumalan toisenlaista asemaa suhteessa aikaan. ”Nyt on meillä, niin kuin pyhä Pietari sanoo, viimeinen aika, juuri nyt Kristuksen taivaaseenastumisesta alkaen aina viimeiseen päivään asti. Niinpä apostolit, profeetat ja Kristus itsekin kutsuvat tätä aikaa viimeiseksi ajaksi, ei niin ymmärtäen, kuin viimeinen päivä tulisi aivan kohta Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen, vaan sen tähden, että tämän Kristuksen evankeliumin saarnan jälkeen ei tule muuta saarnaa, ei evankeliumia ilmoiteta eikä selitetä paremmin, kuin mitä nyt jo on selitetty ja ilmoitettu. Toiseksi ei ole ajankaan puolesta enää pitkälti maailman loppuun, niin kuin pyhä Pietarikin selittää 2 Piet 3:8, sanoen: » Yksi päivä on Herran edessä niin kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta niin kuin yksi päivä.» Hän tahtoo johdattaa meidät pois nykyisestä ajanlaskustamme, arvostelemaan Jumalan arvion mukaan; silloin on nyt jo viimeinen aika ja loppu lähellä. Se aika, joka vielä on jäljellä, ei ole mitään Jumalan edessä. Autuus on jo ilmi saatettu ja täydellinen, mutta Jumala antaa maailman vielä edelleen olla olemassa, jotta hänen nimensä tulisi laajemmalti kunnioitetuksi ja ylistetyksi, niin kuin se kyllä omasta puolestaan jo on mitä täydellisimmin ilmi saatettu. Aika on myös laskettava niin, ettei enää ole niin pitkälti maailman loppuun, kuin on ollut alusta tähän asti. Ei saata odottaa, että vielä elettäisiin kaksi tai kolme tuhatta vuotta Kristuksen syntymän jälkeen, loppu on tuleva ennen kuin aavistammekaan.”
Päästäkseen päämääräänsä saatana koetti sekoittaa kaikki asiat. Se nosti turkkilaiset tappamaan ja vainoamaan kristittyjä, synnytti rajuilmoja, poltti taloja ja laski liikkeelle kauhistuttavia ruttotauteja. Jumala oli luonut maailmaan järjestyksen. Saatana taas yritti sotkea asiat, särkeä lopulta kaiken järjestyksen ja syöstä koko maailma kaaokseen. Tässä pyrkimyksessä Jumala salli sen onnistua ajan loppua kohden yhä paremmin. Oikean järjestyksen särkyminen ja asioiden täydellinen sekaisin meneminen olivat siksi pettämätön merkki lopun läheisyydestä. Juuri tällaiseen kaoottiseen tilaan maailma oli jo ajautunut. Tämä näkyi siitä, että maallinen ja hengellinen valta olivat menneet sekaisin. Saatanan vaikutuksesta oli suurimpana hurskautena alettu pitää sellaisia asioita, joita Jumala ei ollut ollenkaan käskenyt. Sen sijaan sellaisia asioita, joita Jumala todella tahtoi, ei pidetty minkään arvoisina. Saatana pyrki siihen, että totuus ja valhe olisivat kääntyneet ennen pitkää aivan päälaelleen. Ihmiset eivät olisi enää pystyneet erottamaan niitä toisistaan, vaan olisivat ruvenneet pitämään valhetta totuutena ja totuutta valheena. Näin he olisivat menettäneet kaiken varman pohjan ja joutuneet paholaisen saaliiksi.
Esipuheessa Jeremian kirjaan (1532) Luther toteaa: ”Samoin käy vieläkin kaikkialla. Nyt kun maailman loppu lähenee, raivoavat ihmiset mitä kauheimmin Jumalaa vastaan, pilkkaavat ja kiroavat Jumalan sanaa ja totuutta. Sen ohessa ilmestyy vielä niin paljon kauheita merkkejä ja ihmeitä taivaalla ja melkein kaikessa luomakunnassa, jotka heitä kauheasti uhkaavat. Aikamme on siis yhtä paha ja surkea, jopa pahempikin kuin Jeremian aika. Mutta niin on ja pitääkin olla, että he suruttomina toitottavat: ”rauha, rauha, ei hätää mitään”, ja että he vainoavat kaikkea, mitä Jumala tahtoo, ja tuoksivat tuuleen kaikki uhkauksen merkit, kunnes, kuten Paavali sanoo, kadotus äkkiä kohtaa heidät ja hukuttaa kaikki, ennen kuin sitä aavistavat.Kuitenkin tietää Kristus tallettaa omansa, joiden tähden hän myös antaa sanansa paistaa tänä häpeällisenä aikana. Samoin hän Baabelista Danielinkin ja hänen kaltaisensa ylläpiti, joiden tähden Jeremian ennustuksen piti paistaman. Samalle rakkaalle Herralle olkoon ylistys ja kiitos, ynnä Isälle ja Pyhälle Hengelle, ainoalle Jumalalle yli kaiken ja iankaikkisesti. Aamen.”
Huonepostillan 2. adventtisunnuntain saarnassa Luther varustaa lopunajan kristittyjä: ”Valvokaa, se on, vartokaa sitä joka päivä ja hetki ja eläkää sen tähden jumalanpelossa ja säilyttäkää hyvä omatunto. Tämä olkoon pääpyrintönänne! Sen ohessa myös rukoilkaa, että voisitte karttaa kaikenlaisia kiusauksia ja ahdistuksia ja kykenisitte seisomaan Ihmisen Pojan edessä. Isä meidän -rukouksessa tämä on erittäin ihanasti lausuttuna sen kahdessa viimeisessä rukouslauseessa: »Älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.» Kun te tätä teette, niin teillä ei ole mitään hätää, tulkoon sitten viimeinen päivä teidän istuessanne pöydässä tai vuoteessa maatessanne, teidän ollessanne kirkossa taikka torilla, nukkuessanne tai valvoessanne, se on teille ihan samantekevää. Te olette Jumalan suojassa. Mutta tässä on myös huomattava, ettei voida oikein Jumalaa avukseen huutaa eikä rukoilla, ellei tahdota luopua tunnetuista synneistä eikä tehdä parannusta. Sen tähden kuuluukin oikeaan rukoukseen vilpitön katumus ja tahallisten syntien karttaminen sekä hyvän omantunnon säilyttäminen. Silloin sopii meidän Jeesuksen Kristuksen nimeen, Jumalan hyvyyteen turvaten rukoilla, että hän pitäisi meitä pelossansa, varjelisi meitä Pyhän Henkensä kautta synnistä ja pitäisi meitä oikeassa uskossa loppuun asti, että voisimme ilolla odottaa tätä autuaallista päivää ja ottaa vastaan sydämellisellä luottamuksella Herramme Jeesuksen lunastajanamme. Tällainen rukous tulee Kristuksen tähden kuulluksi, siitä ei ole epäilemistäkään. Meidän tulee siis seurata tätä neuvoa ja opetusta oikein valmistuaksemme tätä armon päivää ja iankaikkista lunastusta varten. Sen Herramme ja lunastajamme, Jeesus Kristus, suokoon meille kaikille. Aamen.”
Tohtori Martti Lutherin rukous, että viimeinen päivä tulisi pian (Elämän taistelussa): ”Auta, rakas Herra Jumala, että sinun pyhän tulemuksesi iloinen päivä pian saapuisi, jotta meidät pelastettaisiin tästä pahasta ja vihamielisestä maailmasta, perkeleen valtakunnasta, ja vapautettaisiin siitä tuskasta, jota meidän täytyy ulkonaisesti kärsiä pahojen ihmisten puolelta ja sisällisesti omantunnonvaivoissa! Kuoleta vanha aatami, niin että me kerrankin saamme uuden ruumiin, joka ei ole niin täynnä syntiä ja taipuvainen kaikkeen pahaan kuin meidän nykyinen ruumiimme, vaan joka kaikesta hengellisestä ja ruumiillisesta pahasta päästettynä tulisi sinun kirkastetun ruumiisi kaltaiseksi, rakas Herra Jeesus Kristus, ja me siis viimein pääsisimme taivaan valtakuntaan!”
Jälkikirjoitus omenapuusta
Tunnetuin – ja vieläpä melkein ainoa – lause jota Lutherin väkevästä lopunajan opetuksesta lainataan, kuuluu: ”Jos tietäisin, että huomenna tulee maailmanloppu, istuttaisin tänään omenapuun.” Meille välittyneessä Lutherin tuotannossa ei kuitenkaan ole tällaista lausetta, jos kohta se ilmaiseekin erään ajatuksen hänen suhteestaan lopun tapahtumiin. Pääongelma ei kuitenkaan ole lauseen aitoperäisyys, vaan sen ymmärtäminen. Sen avulla nimittäin pyritään osoittamaan, että vain Lutherin ajan hurmahenget olivat kiinnostuneita näyistä ja lopun enteistä sekä harrastivat eskatologisten raamatunosien tutkimista, kun sitä vastoin Luther torjui nämä maailmanlopun pohdinnat ja keskittyi toisenlaisiin kysymyksiin.