Uskoon tullessaan moni kokee paljon. Vuosien kuluessa tulee jokaiselle aika, jolloin se kaikki häviää. Mitä silloin tehdään? Oliko usko vain hetken kestävä kupla, ihmisen sisäisen elämän myllerrys jolla ei ole mitään todellisuuspohjaa?
Lähes jokainen kristitty on joutunut painimaan tämän kysymyksen kanssa. Joku on löytänyt siihen lääkkeitä, toinen kantaa aina asiasta huonoa omaatuntoa. Ja moni on kadottanut uskonsa sen myötä kun oma kyky uskoa on kadonnut.
Moni katsoo rehellisesti tilannetta silmiin ja sanoo: “Ei minusta ole uskojaksi. Minä olen kadottanut uskoni.” Ensimmäinen lause on totta, toisen ei tarvitse olla. Päin vastoin, vasta nyt on mahdollista löytää todellinen Jumalan armo.
Niin kauan kuin ihmisellä on ruutia omasta takaa, uskolla on tietynlaiset kasvot. Kun ruuti loppuu, omat voimat otetaan pois. Silloin löytyy lopulta se Jumala, joka vanhurskauttaa ja armahtaa jumalattoman. Silloin, kun omat voimat ovat kerta kaikkiaan loppu, on tilaa sille Jumalalle, joka rakastaa sellaista joka ei millään tavalla ansaitse Jumalan rakkautta. On tilaa Raamatun Jumalalle, hänelle, joka antoi itsensä syntisen maailman elämäksi. On aika vähitellen käsittää edes hiukan sitä, mitä Jumalan armo tarkoittaa.
Luterilaisen uskon kalliimpiin helmiin kuuluu päivittäin toistettava kolmannen uskonkappaleen selitys: ”Minä uskon, että en voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa.” Se on nöyrä tunnustus ja samalla rukous. En valinnut itse Kristusta, vaan hän valitsi minut. Jos Jumala nyt ottaa Henkensä pois, en pysy päivääkään uskossa.
Niin kauan kuin ihminen osaa, pystyy ja tuntee, niin kauan hän ei tee pyhillä sakramenteilla mitään. Mutta kun kaikki oma voima on poissa, Jumalan voima tulee tärkeäksi. Jumala on kasteessa pukenut meidät Kristukseen niin kuin lämpimään, puhtaaseen takkiin (Gal. 3:27). Kun tulet Herran ehtoolliselle, tulet koskettamaan huulillasi Kristusta, hänen ruumistaan ja vertaan (1. Kor. 11). Silloin Jumala ei ole kaukana, vaan aivan lähellä, armahtamassa, antamassa anteeksi ja hoitamassa, samoin myös antamassa uutta voimaa elää kristittynä.
Uskoon tulo on monelle ihana kokemus. Varsinaisesti Kristuksen armo löytyy sitten, kun tajuamme, ettei meistä ole uskojiksi. Silloin omat työt sulavat, mutta Jumalan työt, Raamattu, kaste, ehtoollinen ja rippi paljastuvat kallioksi, joka kestää. Näin erämaa ei olekaan vain paha asia – se opettaa panemaan sivuun omat voimat ja katsomaan Jumalan voimia. Jotain tästä Luther tarkoitti sanoessaan, että Jumala on taivaaseen asti ulottuva, hehkuva rakkauden uuni.
”’Siion sanoo: Herra on minut hylännyt, Jumalani minut unohtanut!’
Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää?
Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt, ja niin sinun muurisi ovat aina silmieni edessä” (Jes. 49:14-16).
