Paavalin kirjeet sisältävät useita tärkeitä opetuksia, jotka eivät aukea helposti vain yhden Raamatun luvun äärellä. Tarvitaan sitä, että asetetaan useampi Paavalin kirjoittama jakso rinnakkain ja syvennytään aivan tiettyihin apostolin ajatuksenkulkuihin. Juuri tämä tekee Raamatun lukemisesta jännittävää – löytöretki ei vallan äkkiä pääty!
Nyt nostamme esille sen, miten Paavali puhuu vanhasta ja uudesta ihmisestä. Kyseessä on käsitepari, joka liittyy tiiviisti muihin pareihin. Voisimme puhua myös vanhasta ja uudesta Adamista – tai lihasta ja hengestä. Käsitteet eivät ole identtisiä, mutta puhuvat pitkälti samasta. Näin mennään itse asiassa hyvin yksinkertaisiin ja käytännöllisiin asioihin, koko kristillisen kilvoituksen ytimeen.
Kristityn kaksi puolta
Yleisin [tosin v. 1992 raamatunkäännös vääristää näkökulman] Paavalin käyttämä sanapari on liha ja henki.
Lukijalle on tarjolla väärinkäsitys: Tässä yhteydessä sana ’liha’ ei tarkoita ruumiillista ja pahaa ja ’henki’ jotakin aineetonta ja puhdasta ihmisen osaa. Tällainen jaottelu ruumiillisen ja sielullisen välillä on useimmiten kreikkalaista ja meillä myös itämaista ajattelua. Heprealaisessa ajattelussa ihminen on kokonaisuus, jota ei pilkota osiin.
Paavali tarkoittaa jotakin muuta, itse asiassa hyvin yksinkertaista: ’Liha’ tarkoittaa minua sellaisena kuin olen omassa varassani, ilman Kristuksen lunastustyötä, siis koko ihmistä, mitä se ikinä sisällään pitääkään. ’Henki’ tarkoittaa sekin samaa kokonaista ihmistä, mutta Kristuksen lunastamana, Jumalan omana.
Näin päästään sisälle siihen, mistä tänään on puhuttava. Kristityssä on kaksi puolta, epäuskoisessa vain yksi. Kristityssä on liha ja henki, vanha ja uusi ihminen, vanha ja uusi Adam, vanha ja uusi luomus – Paavali käyttää kaikkia näitä ilmaisuja. Epäuskoisessa ihmisessä on vain toinen, eli liha, vanha ihminen, vanha Adam ja vanha luomus. Kristityssä on molemmat, ja siksi hänen sydämessään käy taistelu. Mutta on syytä katsoa, mitä nämä kaksi puolta ovat.
Vanhaa ja tuomittua
Roomalaiskirjeen ensimmäinen luku on ehkä Paavalin kaikkein lohduttomin kuvaus siitä, mitä ihminen on omassa varassaan. Sanaa ’liha’ ei esiinny, mutta asia on yksiselitteinen. Koko ihmiskunta on kääntänyt selkänsä Jumalalle ja vaihtanut hänen kirkkautensa epäjumalien palvelemiseen. Siksi Jumala on kääntänyt selkänsä ihmiskunnalle ja hylännyt sen elämään synnissä. Näin siis jokainen maailman ihminen on ikään kuin suljettu täydelliseen pimeyteen, johon yksikään valonsäde ei loista. Tämä maailma on synnin ja kuoleman valtakunta, jossa eletään ilman Jumalaa ja kaiken tämän yli tulee kerran Jumalan viha. Tässä ei siis ole kysymys vain yksittäisen ihmisen yksittäisistä teoista, vaan koko maailman täydellisestä luopumuksesta ja siihen liittyvästä täydellisestä tuomiosta.
Varsin raju kuva ihmisen vanhasta puolesta on Roomalaiskirjeen seitsemännessä luvussa: ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää.” (Room. 7:18).
Koko jakso tekee selväksi, että ihmisen vanhalla puolella ei ole mitään hyvää tarjottavana Jumalalle. Se on kokonaan turmeltunut, kokonaan kääntynyt pois Jumalasta ja kokonaan tuomion alla.
Havainnollisen ja tylyn kuvauksen antaa myös Roomalaiskirjeen viidennen luvun kuvaus kahdesta Adamista: Ensimmäinen ihminen lankesi syntiin ja ansaitsi itselleen omat perintökalleutensa, synnin, kuoleman ja helvetin. Nämä kalleudet hän antoi seuraavalle polvelle ja siitä pitäen ne ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Minä sain ne vanhemmiltani ja olen luovuttanut ne omille lapsilleni.
Vastasyntyneen vauvankopan äärellä ei ole kohteliasta muistuttaa siitä, että tämä lapsi tulee kerran kuolemaan. Se kuitenkin totta, samoin kuin se, että hän on synnin tahrima ja ansainnut kadotuksen – hänessä nyt kerta kaikkiaan on ’vanha Adam’, ’vanha ihminen’, ’liha’, [tai kuten KR 1992 kääntää, ’itsekäs luonto’ tai ’turmeltunut minä’]. Me olemme jokainen, ikään ja sukupuoleen katsomatta, sidoksissa tämän maailman onnettomaan kohtaloon.
Uutta ja ihanaa
Paavalin kirjeiden pääsanoma on, että Jumala on lähettänyt Poikansa tähän maailmaan lahjoittamaan meille jotakin aivan uutta. Jumalan Isän sydämessä oli suunniteltu kauan ennen maailman luomista se, mikä toteutui Golgatalla. Selkeimmin tämä on ehkä sanottu Toisessa Korinttilaiskirjeessä:
“Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle! Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen välityksellä on tehnyt meidän kanssamme sovinnon ja uskonut meille tämän sovituksen viran. Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan. Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden. Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi!” (2. Kor. 5:17-6:1)
Ihminen ei voi auttaa itseään, mutta Jumala teki Golgatalla sen, mikä oli ihmiselle mahdotonta. Kristuksen pelastustyöstä voidaan käyttää monia eri kuvia, mutta nyt ehkä havainnollisin on tämä: Se on uusi luomistyö. Siinä korjataan se, mikä ensimmäisen luomistyön jälkeen oli joutunut synnin rikkomaksi. Siinä otetaan pois vanha Adam ja lahjoitetaan uusi. Siinä ihmiseen lahjoitetaan henki, joka kääntyy Jumalaan päin ja elää hänelle.
Riisuutukaa – pukeutukaa!
Ihminen on siis langennut syntiin ja on omassa varassaan ’liha’. Kristitty on saanut Jumalan lahjana sen, että hän on myös ’henki’, eli hänessä on ’liha’ ja ’henki’. Näiden kahden keskinäinen taistelu on jatkuvaa, hillitöntä ja armotonta. Kuvat vaihtelevat, mutta asia on sama: Liha ja henki taistelevat toisiaan vastaan. Gal. 5 Paavali kuvaa, miten henki teettää Hengen tekoja, liha lihan tekoja:
”Minä sanon: vaeltakaa Hengessä, niin ette lihan himoa täytä. Sillä liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa vastaan, niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte.” (Gal. 5:16-17, KR 1938).
Tämän jälkeen seuraa pitkä luettelo hengen hedelmistä ja lihan teoista ja siihen liittyen vakava varoitus.
Roomalaiskirjeen kuudennessa luvussa Paavali vastaa kysymykseen, saako kristitty tehdä vapaasti syntiä kun kerran kaiken saa anteeksi. Vastaus on tiukka: Ei, koska meidät on kastettu. Kaste merkitsee vanhan ihmisen kuolemaa ja uuden syntymää, ja tähän palataan jatkuvasti.
“Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän. Tiedämme, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia.” (Room. 6:3-6).
Kolossalaiskirjeen kolmannessa luvussa esille nousee hyvin havainnollinen kuva:
“Luopukaa nyt tekin tästä kaikesta: vihasta, kiukusta, pahuudesta, herjauksista ja siivottomista puheista. Älkää valehdelko toisillenne. Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen.” (Kol. 3:8-10).
Kristityn ihmisen elämä on juuri tätä: Me riisumme pois ’lihan’ ja pukeudumme ’henkeen’. Se ei tapahdu vain kerran, vaan niin kauan kuin me elämme täällä maan päällä. Sen jälkeen liha, vanha ihminen, vanha Adam – mitä sanaa käytämmekin – jää tänne ja perille taivaan kotiin pääsee vain uusi, Kristuksen takia pyhä ihminen.
