Koti – kristillisen elämän laboratorio
Emme voi kyllin korostaa sitä, että kristillisen elämän ja kilvoituksen ensimmäinen paikka on oma lähiympäristömme. Monille meistä se merkitsee kotia. On olemassa myös sellaista kristillisyyttä, joka on parhaimmillaan kodin ulkopuolella. Meidän ei kuitenkaan pidä katsoa silmiämme sokeiksi niihin, jotka elävät kylillä kuin enkelit. On kysyttävä, millä tavalla elämme kotona. Kulissien takana, arkielämässä moni sädekehä himmenee. Aito kristillisyys sykkii siellä, missä elämä lähipiirissä on sopusoinnussa sen kanssa, miten ihminen tunnetaan laajemminkin.
Monella on ollut onni kasvaa kristillisessä kodissa. Vaikka nämä kodit ovat erilaisia ja puutteet koetaan kipeästi, monia asioita on silloin opittu jo lapsena eikä niitä tarvitse selitellä. Sen sijaan yhä useammat nuoret uskovat tietävät kipeästi, että he eivät ole koskaan eläneet tunnustavien kristittyjen parissa. Tunnetaan ehkä syvää neuvottomuutta siitä, millaista perhe-elämän pitäisi olla. Myös kristityssä kodissa kasvaneiden avioparien on yhdessä pohdittava, mitä lapsuudenkodista otetaan mukaan ja mitä jätetään päättäväisesti seinien ulkopuolelle.
Kodin hartauselämästä ei voi puhua määrittelemättä, mitä ”kodilla” tarkoitetaan. Vaikka nyt puhutaan usein perheestä ja avioparista, moni elää yksinään. Joka tapauksessa jokaisella meillä on oma lähipiirimme: toivottavasti nyt esille nostettuja asioita voidaan helpostikin soveltaa hyvin erilaisiin tulanteisiin.
Syntisten ihmisten elämää
Raamatun meille tarjoama realismi saattaa tuntua aluksi karulta: Missä on ihmisiä, siellä asuu myös synti. Kaikki kiiltokuvat on syytä panna sivuun. ”Minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää” – Roomalaiskirjeen seitsemäs luku on täyttä totta myös kaikissa kristillisissä kodeissa. Kristitty on syntinen, mutta myös lunastettu, Kristuksen takia armahdettu Jumalan lapsi, joka tahtoo kuunnella rakkaan Herransa ääntä ja oppia ojentautumaan sen mukaan. Syntinen ja lunastettu, lunastettu ja syntinen – näihin kahteen toisilleen vastakkaiseen asiaan kätkeytyy kaiken hartauselämän ilo ja suru.
Perusasioiden asettaminen paikalleen karkottaa kaikki illuusiot ja palauttaa asiat realistiselle pohjalle. Enkeleitä emme ole, mutta meillä ei ole myöskään oikeutta elää kuin pirut. Kristityn ihmisen elämä on jatkuvaa kilvoitusta, lankeamista ja nousemista, ja sen oma lähipiirimme tietää ja saa tietää myös kaikkien meidän kohdallamme.
Hartauselämä on intiimi asia
Ei ole syytä edes yrittää puristaa kristityn hartauselämää yhteen muottiin. Jumala on luonut meidät erilaisiksi ja meidän suhteemme Jumalaan on välttämättä erilainen. Kahden ihmisen kohdalla rukous- ja hartauselämä leikkaavat toisensa, mutta eivät ole koskaan identtisiä. Ne ovat siinä määrin intiimejä asioita, että ne ovat välttämättä erilaisia myös aviopuolisoiden kesken. Yksi tahtoo lukea paljon, toista eivät kirjat yleensäkään kiinnosta. Toinen tahtoo keskustella paljon, toinen vastaa muutenkin elämässään useimmiten yksitavuisesti. On vapauttavaa tajuta, että hartauselämässä sykkii erilaisuus: Joku käyttää kirjoja, toinen pitää rukouspäiväkirjaa. Joku nauttii luonnon hiljaisuudesta, toisen on pakko päästä ihmisten ilmoille tapaamaan toisia kristittyjä. Siitä huolimatta koko seurakunnassa ja myös kodissa on asioita, jotka pidetään kaikille yhteisinä.
Suunta kohti messua
Suomalaisen kristillisyyden pohjavireen määrittää pietistinen perinne. Sillä on suuret hyvät puolensa, mutta myös selvät puutteensa. Erityisesti Efesolaiskirje opettaa valloittavasti, miten kristittyä ei ole luotu elämään omaa, yksityistä hengellistä elämäänsä, vaan jäsentymään Kristuksen Kirkon yhteiseen elämään. Kirkko ei ole välttämätön paha ja virallinen laitos. Vaikka eri kirkkokunnissa on paljon puutteita – omassamme myös – Kirkko on Kristuksen perustama Jumalan omien joukko, joka kulkee erämaan halki taivaan kirkkauteen. Efesolaiskirje kutsuu yhteisöllisyyteen, ei yksilölliseen pikkuhurskauteen.
Kristillisen yhteisöllisyyden suurin osoitus on messu, kaiken hengellisen elämän keskus. Ehtoollinen on paikka, jossa syntiset kohtaavat Pyhän ja tulevat hänen armahtamikseen. Olipa kyseessä yksin elävän kristityn hartauselämä tai perheen kristillisyys, sen tulisi suuntautua kohti messua. Messusta virtaa voimaa arkielämään, myös arkipäivän hartauselämään. Tässä kohdassa meidän perinteellämme on paljon oppimista.
Muutamia käytännön ohjeita
Kun aamulla herätään, pidetään vanhan kristillisen tavan mukaan aamurukous. Ainakin meillä oli lasten eläessä kotona aamulla hirmuinen kiire: Ihmiset heräävät eri aikoihin ja lähtevät eri kyydeillä eri paikkoihin. Aamurukoukselle ei tahdo oikein löytyä paikkaa. Meille oli suuri helpotus ottaa käyttöön vanha inkeriläinen tapa. Kun ihminen herää, hän lukee Isä meidän –rukouksen, aivan vain lyhyen Herran rukouksen. Sille on varmasti aikaa. Meillä kun ihmiset heräävät eri aikaan, rukouskin luetaan eri aikoihin. Yhdellä porukalla ensin, toisella ehkä myöhemmin, joku ehkä yksin. Mutta kaikkien se pitäisi lukea: Sillä tavalla on hyvä lähteä päivään, Isän seurassa. Bussimatkalla tai kävelyllä on sitten aikaa pitempään rukoukseen ja sen lukee jokainen erikseen.
Ruokarukous on pieni, mutta tärkeä tapa. Me olemme tulleet omavaraisiksi ja oppineet luottamaan itseemme ja omaan kukkaroomme. Isossa katekismuksessa Luther opettaa katselemaan yli leipäkorin ja tarkastelemaan koko sitä pitkää ketjua, jolla Jumala meidät ruokkii. Toivottavasti emme joudu missään vaiheessa opettelemaan sitä, että jokapäiväinen leipä ei ole itsestäänselvyys. Siihen tarvitaan paljon, ja ensimmäiseksi rauha maan päälle. Sota-ajan nähneet eivät koskaan voi unohtaa puutteen aikaa.
Illalla on iltarukouksen aika. Se on hyvin tärkeä: Ennen kuin nukahdamme, me jätämme turvallisin mielin itsemme ja kaiken mitä meillä on Jumalan hyvään varjelukseen. Sillä tavalla on hyvä levätä ja hyvä nousta uuteen päivään. Ilta on myös aikaa, jolloin tunnustetaan Jumalalle kaikki pahat teot ja uskotaan ne Jeesuksen Kristuksen takia anteeksi. Silloin on myös aika pyytää anteeksi omilta perheenjäseniltä, ettei mennä riitaisina nukkumaan. Aurinko ei saa laskea vihan ylitse. Kaikki synnit anteeksi; niin me saamme ne Jumalalta ja niin tahdomme pyytää ja antaa anteeksi myös omaistemme kohdalla.
Tässä yhteydessä en malta olla sanomatta paria sanaa vanhemmille. Ei kannata tyytyä vain iltarukoukseen. Mitä enemmän jaksatte kotona lukea lapsille lasten Raamattua, sitä parempi. Tällä kohdalla erityisesti äidit tekevät uskomattoman arvokasta työtä. Ilta illan perään luetaan lapsille Raamatun kertomus, ja kun yksi kirja loppuu, otetaan toinen ja aloitetaan alusta. Ja kun lapset vanhenevat, on vanhan hyvän Mannan tai jonkin muun hartauskirjan aika: Iltahartauksien tarve ei lakkaa kun lapset kasvavat! Ja tottahan lapsella on oma Raamattu, sillä evankeliumien lukeminen kannattaa alkaa varhain.