Raamattuun pureutuvan viikonvaihdekurssin aikana tarkastelemme Pyhän kirjan merkitystä useasta eri näkökulmasta. Monet näistä näkökulmista johdattavat meidät aikaan, jolloin näistä kysymyksistä keskusteltiin eniten, eli uskonpuhdistuksen aikaa. Kun kysymme, mikä merkitys on Kirkolla ja mikä Raamatulla, joudumme aivan erityisesti palaamaan uskonpuhdistuksen aikaan.
Turhaa vastakkainasettelua?
Vanha hyvä viisaus on, että Jumalan lahjoja ei pidä asettaa vastakkain. Jumala on antanut tähän maailmaan sanansa ja se on niin valo koko maailmalle kuin kinttupolkuja valaiseva lamppu yksittäiselle ihmiselle. Kristus on perustanut tähän maailmaan Kirkkonsa eikä mikään maailman mahti voi sitä voittaa: Se merkitsee meille sitä suurta Jumalan lahjaa, ettei kenenkään meistä tarvitse elää yksin ja olla ainoa kristitty maailmassa. On olemassa Jumalan kansa, Kristuksen ruumis ja Jumalan perhe, jonka jäseniksi meidät on kastettu ja jonka keskellä me saamme elää.
Jumala jakaa meille lahjojaan runsaasti ja säästelemättä. Vain ihmisten rajallisuus ja synti voivat johtaa siihen, että nämä lahjat asetetaan toisiaan vastaan. Meidän ei pitäisi koskaan joutua siihen tilanteeseen, jossa joudumme valitsemaan Kirkon tai Raamatun. Näin on kuitenkin joskus näyttänyt käyvän ja siksi aihe on syytä nostaa esille.
Uskonpuhdistuksen aika
Vastustaessaan karkeaa ja kaikin tavoin sopimatonta anekauppaa omilla kulmillaan Martti Luther ei missään tapauksessa halunnut hyökätä Kirkkoa vastaan. Hän näki anekauppias Tetzelin levittämän väärän opetuksen, joka johti hänen oman lähipiirinsä ihmiset kuvittelemaan, että synti hyvitettiin maksamalla siitä korvaus eli ostamalla ane. Lutherin tarkoituksena oli nostaa asiasta oppinut keskustelu, joka estäisi härskeimpiä anekauppiaita ruokkimasta väärää asennetta. Hänen oletuksensa oli, ettei kukaan voi asettua puolustamaan noin ilmiselvää vääryyttä. Päättäjät olivat vain joko tietämättömyyttään tai heikkouttaan sallineet rikkaruohon rehottaa.
Wittenbergin opettaja erehtyi raskaasti. Anekaupalla oli mahtava suojelija. Paavi oli ottanut suuret velat rakentaakseen Pietarinkirkosta mahtavan temppelin, ja ne oli saatava maksuun. Tetzel ei antanut periksi, vaan asettui vastarintaan ja harjoitti edelleen tuottoisaa ammattiaan. Rooman palatseista katsottuna Lutherin ja Tetzelin kiista oli muutaman syrjäseudulla elävän kerjäläismunkin kinastelua eikä siihen suhtauduttu alkuun mitenkään vakavasti. Asiaa lähdettiin alun perin hoitamaan auktoriteetilla ja määräyksillä eikä asiallisella teologisella keskustelulla: Kirkko päättää ja muiden asia on kadotustuomion uhalla taipua sen määräyksiin. Luther pantiin alusta lähtien koville ja häntä vaadittiin tunnustamaan Kirkon ehdoton arvolta. Samalla alkoi kuitenkin käydä ilmi, että roomalaiskatolisen kirkon johto oli tehnyt karkean arviointivirheen. Saksalaiset ruhtinaat ja ehkä vielä paremmin tavallinen kansa ymmärsivät toki, että Saksa oli pantu maksamaan italialaisten loistelias elämä. Enää ei ollutkaan kyse yhden kerjäläismunkin nitistämisestä, vaan kiistasta, joka rapautti Rooman arvovallan.
Juuri tässä tilanteessa asetettiin vastakkain Raamatun sana ja Kirkon arvovalta. Vanha piirros asettaa toiselle laidalle kirkonmiehen sanomaan: ”Näin sanoo paavi” ja toiselle laidalle Lutherin sanomaan: ”Näin sanoo Jumala.” Muutamassa vuodessa vastakkainasettelu oli valmis ja se nousi siivilleen jakaen kristikuntaa näihin päiviin asti.
Kirkkokuntia ja sanan kirkko
Jos Lutherin aikana katolisen kirkon sisällä oli ja oli edeltävinä vuosisatoina ollut erilaisia virtauksia. Kaikkien niiden mukaan Kirkko ei voinut erehtyä, sillä muuten Pyhä Henki on jättänyt sen. Sen sijaan oli kokonaan toinen kysymys, kuka edusti Kirkkoa. Joidenkin mukaan sitä edusti paavi, Rooman piispa ja Pietarin seuraaja: Juuri hän on se kallio, jolle Kristus rakensi Kirkkonsa. Toisten mukaan erehtymättömyyttä ei takaa paavi, vaan kirkolliskokous. Juuri tästä syystä myös 1500-luvun kiistaa ratkomaan vaadittiin koolle kirkolliskokousta. Se kokoontuikin Tridentissä, mutta paljon myöhemmin, eikä se enää edustanut muuta kuin Rooman käskyvaltaa.
Tällä hetkellä ortodoksien ja roomalaiskatolisten, kahden suuren kirkkokunnan, erimielisyys kohdistuu juuri näihin kysymyksiin.
Ortodoksien mukaan asiat ratkaisee ekumeeninen kirkolliskokous, joka ei voi erehtyä. Seitsemän varhaisen kirkolliskokouksen jälkeen ei ole saatu koolle seuraavaa yli tuhanteen vuoteen eikä sellaista ole näköpiirissäkään. Näin kysymys on muuten lähinnä teoreettinen, paitsi että ortodoksit katsovat nuo ensimmäiset seitsemän kokousta kaikkia sitoviksi. Paaville eivät ortodoksit tunnusta muuta roolia kuin Rooman piispan sinänsä tärkeän aseman: Näitä tärkeitä piispanistuimia oli varhaisessa Kirkossa muitakin, kuten Konstantinopolissa, jonka patriarkka on kaikkien ortodoksien johtaja.
Roomalaiskatolisen kirkon sisällä on vuosisatojen aikana ollut varsin erilaisia käsityksiä kirkolliskokouksen ja paavin suhteesta. Paavin vallan huippua elettiin tässä mielessä 1800-luvulla, jolloin paavin erehtymättömyys korotettiin dogmiksi ja hänen väitettiin pitävän kaikkia opinkappaleita ”sydämensä lippaassa”. Ennen tätä ja sen jälkeenkin on korostettu hänen ja kirkolliskokouksen yhteistyötä: Tiettyä asiaa hyväksyttäessä sitä käsitellään pitkään ja kirkolliskokouksen ratkaisun jälkeen paavi ottaa viimeisen askeleen ja hyväksyy päätöksen, eikä Kirkko voi silloin enää erehtyä. Virtaukset vaihtelevat, mutta Kirkolla on kaikkien näiden mukaan oikeus tehdä kaikkia sitovia opillisia päätöksiä.
Luterilaisen uskon kannalta ratkaiseva hetki koettiin Lutherin väitellessä pelottavan Johann Eckin kanssa. Paavin erehtyminen oli tullut ilmi jo aiemmin, mutta nyt nousi esille myös kirkolliskokous. Eckin mukaan Luther tuki juuri niitä opetuksia, joiden perusteella Juhana Huss tuomittiin harhaoppiseksi ja poltettiin. Ensi tilassa Luther tarkisti kirjastosta Hussin opetukset ja huomasi hänen olleen väitteissään aivan oikeassa. Kirkolliskokous oli siis erehtynyt! Tämän jälkeen kehkeytyi hyvin nopeasti vakaumus, jonka mukaan kaikki erilaiset inhimilliset tahot voivat erehtyä: Vain Raamattu, Jumalan sana on aina oikeassa. Juuri tätä varten luterilaista kirkkoa kutsutaan usein sanan kirkoksi.
Kirkolliskokoukset ja meidän aikamme
Merkittäviä kirkolliskokouksia ei meidän aikanamme ole ollut koolla. Ekumeeninen kirkolliskokous ei ole näköpiirissäkään. Roomalaiskatolisen kirkon viimeisestä kirkolliskokouksesta on jo yli 50 vuotta (Vatikaanin toinen kirkolliskokous). Sen sijaan Suomessa kokoontuu kirkkomme oma kirkolliskokous. Mikä sen merkitys on?
Suomen kirkolliskokous saa epäsäännöllisin väliajoin eteensä suuria päätöksiä, joihin kohdistuu vahva mielenkiinto. Viime vuosikymmeninä olemme tottuneet kuulemaan luterilaiselta kannalta varsin outoja käsityksiä näistä kokouksista. Eri kysymyksissä rukoillaan Jumalan johdatusta niin, että voitaisiin sanoa apostolien tavoin ”Pyhä Henki ja me olemme päättäneet.” Tämä on toki vastoin luterilaista uskoa. Luterilaisen perinteen mukaan piispat ja kirkolliskokoukset voivat hyvinkin palvella Kirkon rakentamista. Kummallekaan taholle ei ole kuitenkaan annettu minkäänlaista oikeutta kulkea ohi saati yli Jumalan sanan. Turun kyljessä sijaitseva Kristillinen opisto ei ole Jerusalem eivätkä kirkolliskokoukset ole apostoleja. Meidän aikamme Kirkolle on annettu tehtäväksi opettaa se, mitä Raamattu sanoo, ja lisäksi nimenomaan kaikki se. Jos kirkolliskokous poikkeaa Jumalan sanasta, se ei ole toiminut Pyhän Hengen johdatuksessa, vaan se on kirjoittanut katteettoman shekin ja syyllistynyt syntiin.