Helvetti eli kadotus kuuluu niihin asioihin kristillisessä uskossa, joita meidän aikanamme monien ihmisten on vaikea hyväksyä tai ymmärtää. Kati Niemelän vuonna 2004 ilmestyneen tutkimuksen mukaan lähes joka kolmas hengellisen työn tekijä Suomen ev.lut. kirkossa on ainakin jossain määrin epävarma helvetin olemassaolosta. Helvetin olemassaolo on kuitenkin edelleen kaikkien suurten kirkkojen oppiin kuuluva asia, ja niin keskeistä Raamatun sisältöä, että sen poisselittäminen vaatii temppuja.
Miksi helvetistä ei haluta puhua? Miksi sen olemassaolo kielletään? Näiden kysymysten lisäksi tarkastelen, mitä kirkon historian aikana on ajateltu helvetistä, miten ja missä tarkoituksessa helvetistä pitäisi puhua.
Ensinnäkin on niitä teologeja, joiden ajattelua enemmän tai vähemmän leimaa valistusajan rationalismi, joka erilaisissa muodoissa elää edelleen. Tämän ajattelutavan mukaan vain niitä asioita voi pitää totena, minkä tämänhetkinen luonnontiede tai järjellinen päättely hyväksyvät. Näin ajatteleville Raamattu ei ole sellainen auktoriteetti, joka voisi kertoa meille mitään yli sen mihin ajattelemalla pääsemme. Ja kun yksi ja toinen päätyy ajattelussaan erilaisiin tuloksiin, päästään siihen nykyään aika yleiseen käsitykseen, ettei mistään voi olla ihan varma ja näin jokainen voi luoda oman käsityksensä Jumalasta ja todellisuudesta. Timo Eskola kuvasi vuonna 2005 ilmestyneessä kirjassaan “Ateistit alttarilla” tällaista ajattelutapaa. Nyt en aio keskittyä heihin, vaan käsittelen aihetta muista näkökulmista.
Ajatus helvetistä tai jotkut siihen liittyvät kysymykset ovat teologian historian aikana olleet hankalia myös monien sellaisten mielissä, joita ei mitenkään voi kuvata “ateisteiksi alttarilla”. Kristilliseen teologiaan on alusta asti kuulunut tarve ja oikeus pyrkiä yhä paremmin ymmärtämään, mitä uskotaan. Saamme esittää kysymyksiä ja etsiä vastauksia. Voi hyvinkin olla, että voimme oppia jotain lisää tai korjata käsityksiämme. Metsään mennään silloin, kun luullaan, että tämänhetkinen rationaalinen ajattelu on niin etevää, että sen avulla saa huoleti ruveta karsimaan Raamatun opetuksia.
On nimittäin niin, että vaikka Raamatussa ei erityisen paljon keskitytä puhumaan kadotuksesta (sillä muut asiat ovat tärkeämpiä) eikä varsinkaan kuvailla millainen se konkreettisesti voisi olla, ei opetusta viimeisestä tuomiosta ja taivaasta ja kadotuksesta sieltä mitenkään saa pois. Miksi ihmeessä puhuttaisiin pelastuksesta, jos kerran ei pelastuta mistään? Miksi Jeesus olisi sovittanut ihmisten synnit, jos tuomiota ei olekaan? Ne, jotka kieltävät helvetin ja tuomion todellisuuden, joutuvat kieltämään myös paljon muuta, ja itse asiassa koko usko muuttuu aivan toisenlaiseksi.
Aluksi muutama raamatunkohta
Aivan ensiksi palautetaan mieliin joitakin niistä raamatunkohdista, joita luetaan kun mietitään mikä ja millainen helvetti on. Samasta asiasta puhutaan monin eri sanoin: puhutaan kadotuksesta, kadotustuomiosta, ikuisesta kuolemasta, ikuisesta tulesta etc.
Eniten ja suorimmin helvetistä puhuu Vapahtajamme Jeesus. Matt 25:31-46 ja Mark 9: 43-48 mukaan viimeisellä tuomiolla ihmiset lähetetään joko iankaikkiseen elämään tai iankaikkiseen kadotukseen. Helvetistä puhuttaessa käytetään kielikuvia, joita ei voikaan sovittaa yhteen (ikuinen tuli, mato joka ei kuole), mutta niiden merkitys on riittävän selvä. Lisäksi todetaan että helvettiä ei ole tarkoitettu ihmisiä varten, vaan Saatanaa ja hänen enkeleitään.
Joitakin kohtia siitä, millä perusteella tuomio tapahtuu:
“Hän sanoi heille: “Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” (Mark 16: 15-16).
“Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin? Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala – mutta hän julistaa vanhurskaaksi! Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus – mutta hän on kuollut meidän tähtemme, ja enemmänkin: hänet on herätetty kuolleista, hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme!” (Room 8: 32-34).
“Yhden ainoan ihmisen rikkomus on tosin tuottanut kaikille kuoleman, mutta vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, ansiosta kaikkien osaksi. Tätä lahjaa ei voi edes verrata yhden ihmisen synnin seurauksiin, sillä yhden ihmisen teon seurauksena oli kadotustuomio, mutta Jumalan armosta kaikkien rikkomusten seuraukseksi tulikin vapauttava tuomio.” (Room 5: 15-19).
Kolme ongelmaa helvetistä puhuttaessa
- Tiedetään liikaa ja hehkutellaan kamaluuksilla
Erityisesti keskiajalla ja vähän sen jälkeen taiteessa oltiin kovin kiinnostuneita helvetistä. Luotiin kuvia paikasta, jossa sinne joutuneita ihmisiä kidutettiin julmin tavoin pelastettujen katsellessa vierestä. Tunnetuin, vaikka ei mitenkään äärimmäisin, näistä kuvista on Michelangelon jo vanhana miehenä maalaama Sikstiiniläiskappelin Viimeinen tuomio. Siinä kylmän näköinen tuomari Kristus lähettää ihmisiä helvettiin – yksi etualalla olevista hahmoista on muuten ihmisen nahka, jolle Michelangelo on maalannut omat kasvonsa. Tätä tapaa kuvata Kristusta ja viimeistä tuomiota on syystäkin kritisoitu. Esimerkiksi Arkkimandriitta Sofroni kommentoi Michelangelon maalausta näin: “Kristuksen on luonnollisesti oltava keskipisteessä, mutta toisenlaisen Kristuksen, Kristuksen, joka vastaa enemmän sitä ilmoitusta, minkä me olemme hänestä saaneet.” Danten yksityiskohtaiset kuvaukset Divina Commediassa saavat ihmettelemään, miksi kukaan on näin kiinnostunut kuvittelemaan millaista helvetissä on. Keskiajalla oli paljon muutakin kadotus-aiheista kirjallisuutta. Vähän samantapaista liiallista tietämistä on nähty meidänkin aikanamme. Ei olekaan ihme, että moni pitää tällaista taidetta tai opetusta vääränä ja epäkristillisenä.
- Eikö Jumalan hyvyys ylety kaikkialle? Onko kadotus ikuinen vai onko silläkin rajansa?
Ajatukseen että hyvä Jumala yksin hallitsee koko maailmankaikkeutta, voi olla vaikeaa yhdistää ajatusta siitä, että olisi paikka, johon hänen hyvyytensä ei ulotu. Jos Jumala on voittanut pahan, miksi sillä enää olisi tilaa? Eikö Jumala olekaan suvereeni hyvä?
- Ikuinen rangaistus tuntuu ylimitoitetulta ja epäoikeudenmukaiselta
Ajatus ikuisesta rangaistuksesta tuntuu ylimitoitetulta ja vaikealta yhdistää käsitykseen oikeudenmukaisesta, hyvästä ja armahtavaisesta Jumalasta. Eihän kaikilla ihmisillä ole samoja lähtökohtia elämälleen. Eiväthän kaikki synny kristityissä maissa ja kuule evankeliumia etc.
Varhainen kirkko keskittyi puhumaan pelastuksesta
Ensimmäiseen ongelmaan, liialliseen tietämiseen ja hehkutteluun, etsimme parempaa toimintamallia varhaisesta kirkosta, 100-300-luvuilta. Varhaisessa kirkossa ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö tuomiota, taivasta ja kadotusta olisi olemassa. Silti opetus harvoin, jos koskaan, keskittyy miettimään sitä, millainen kadotus on. Hyvä osoitus tästä on varhaiskristillinen taide. Katakombeissa ja varhaisissa kirkoissa maalaukset, mosaiikit ja veistokset kuvaavat meille sitä, miten pelastutaan: Hyvä Paimen kantaa lammasta olallaan, Joona selviää valaan vatsassa, kirkkolaiva kuljettaa kastettuja kotiin taivaaseen, erilaiset symbolit (esim. riikinkukko) kuvaavat Paratiisin onnea. Pelottavat helvettikuvat syntyvät vasta paljon myöhemmin. Varhaisen kirkon teologia ja taide keskittyvät aivan selkeästi siihen, miten päästään taivaaseen ja millaista siellä on.
Ensimmäisinä vuosisatoina teksteissä yleensä vain kerrattiin UT:n ja vähän VT:nkin tekstien sisältöä ilman sen kummempia laajennuksia. Aivan selvää on opetus siitä, että kuoleman jälkeen on kaksi vaihtoehtoa. Puhutaan kahdesta tiestä:
“On olemassa kaksi tietä. Toinen on elämän tie ja toinen kuoleman tie.” (Did 1.1). “Viimeisinä päivinä koko luomakunta, ihmiset, joutuu koetuksen helteeseen ja monet lankeavat pois ja joutuvat kadotukseen, mutta ne jotka kestävät uskossa, pelastaa Hän, joka on ollut kirouksen alainen.” (Did 16.5).
Kasteteologia on konkreettinen esimerkki siitä, että ajatus taivaasta ja kadotuksesta, valosta ja pimeydestä, yhteydestä Jumalaan ja erossaolosta, on keskeistä kirkon sanomassa. Sekä opetuksessa että kasteeseen liittyvässä symboliikassa tuli selvästi esiin se, että kasteessa siirrytään kuolemasta elämään ja pimeydestä valoon. Kastettava liitetään Kristuksen ruumiin jäseneksi, Jumalan yhteyteen ja kaikki synnit saadaan anteeksi. Kastettu siirtyy kirkkolaivaan, joka on matkalla kotiin.
Seuraavassa luemme joitakin lainauksia ensimmäisiltä vuosisadoilta. Niistä näemme toisaalta sen, mitä kadotuksesta puhuttiin, ja toisaalta sen, missä tarkoituksessa siitä puhuttiin.
Ensimmäinen lainaus ei ole ajallisesti varhaisin, mutta se on erityisen kiinnostava siksi, että siinä kristitty (Octavianus) ja pakana (Caecilius) keskustelevat kristinuskon sisällöstä. He kuljeskelevat Ostiassa Välimeren rantahiekalla leppeässä merituulessa. Puhuessaan siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, Octavianus viittaa kaikille tuttuihin asioihin: luontoon ja antiikin myytteihin: nekin kertovat että elämä jatkuu kuoleman jälkeen ja että ihminen voi joutua kärsimään rangaistusta teoistaan. Tässä lainauksessa näkyy myös yksi syistä, miksi moni – niin silloin kuin nykyäänkin – mieluummin jättää puhumatta kadotuksesta:
“Huomaapa myös, kuinka koko luonto meidän lohdutukseksemme viittaa siihen, että on tuleva ylösnousemus. Aurinko vaipuu mailleen ja nousee jälleen, tähdet laskevat ja palaavat, kukkaset kuolevat ja virkoavat eloon, pensaat menettävät lehtensä ja saavat sen sijaan uudet, siemenet eivät herää eloon muuten kuin mätänemällä. Ruumiin käy tässä maailmanajassa aivan samoin kuin puiden talvella. Kätkössä ne säilyttävät elinvoimansa, vaikka näyttävät kuivilta.”
“Tiedän myös vallan hyvin, että monetkin tietoisina ansaitsemastaan pikemminkin toivovat kuin uskovat, etteivät kuoleman jälkeen olisi yhtään mitään. Mieluummin he soisivat täysin tuhoutuvansa kuin syntyvänsä uudelleen rangaistusta kärsimään. Heidän harhaansa enentää toisaalta heille tässä maailmanajassa suotu vapaus, toisaalta Jumalan ääretön kärsivällisyys. Mitä kauemmin hän viivyttää tuomiotansa, sitä oikeamielisempi se on.” (Minucius Felix,34).
Marttyyrikertomuksissa näkyy usein, miten marttyyrit odottavat pääsyä Jumalan luo taivaaseen. Vastakohtakin mainitaan joskus:
“Näin he vähät välittivät maallisista vaivoista, koska ottivat vaarin Kristuksen armosta hankkien hetkessä itsellensä ikuisen elämän. Tuntuipa epäinhimillisten kiduttajien tulikin heistä vilpoiselta, sillä heidän silmämääränään oli välttää iankaikkinen, sammumaton tuli. Sielunsa silmin he näkivät sen aarteen, joka on tallella niitä varten, jotka osoittautuvat kestäviksi.” (Mart Polyc 2).
Justinos Marttyyri ja Irenaeus puhuvat seuraavissa lainauksissa siitä, että helvettiä ei ole tarkoitettu ihmisiä varten, eikä kenenkään kuuluisi sinne joutua:
“Me nimittäin uskomme, ettei kukaan voi kätkeytyä Jumalalta, olipa hän sitten pahantekijä, ahne, juonittelija tai hyveellinen. Kukin menee tekojensa mukaan joko ikuiseen rangaistukseen tai pelastukseen. Jos kaikki ihmiset olisivat selvillä tästä, kukaan ei hetkeksikään valitsisi pahan tekemistä, koska tietäisi joutuvansa ikuiseen, tuliseen rangaistukseen.” (Justinos 1 Apol 12.1).
“Meidän keskuudessamme pahojen henkien johtajaa kutsutaan käärmeeksi, Saatanaksi ja Paholaiseksi, kuten te meidän kirjoituksiamme tutkimalla voitte saada selville. Kristus on ennalta ilmoittanut, että Saatana lähetetään tuleen yhdessä sotajoukkojensa ja häntä seuranneiden ihmisten kanssa, ja siellä heitä rangaistaan ikuisesti. Ihmissuvun tähden Jumala on viivytellyt tekemästä tätä. Hän nimittäin tietää ennalta, että jotkut vielä tekevät parannuksen ja pelastuvat.”(Justinos 1 Apol 28.1-2).
“Ikuista tulta ei alun perin valmistettu ihmisiä varten, vaan sitä varten, joka petti ihmisen ja sai hänet tekemään syntiä. Se valmistettiin häntä varten, joka on luopuneitten päällikkö ja niille enkeleille, jotka hänen kanssaan luopuivat. Enkelitkin, tosiaan, tulevat oikeudenmukaisesti tuntemaan tulen, sillä hänen laillaan ne jatkavat pahuuden töitä tekemättä parannusta ja kääntymättä takaisin.” (Irenaeus, 1.456).
Varhaisen kirkon päälinjan teksteissä tuomio ja sen seuraukset otetaan vakavasti, mutta kadotus ei ole julistuksen keskipiste. Minkäänlaista paisuttelua ja yksityiskohtien esittämistä emme näistä teksteistä löydä.
Eikö Jumalan hyvyys ylety kaikkialle? Onko kadotus ikuinen vai onko silläkin rajansa?
Origenes on ensimmäinen kirkon opettajista, joka perusteellisemmin pohdiskeli helvettiä. Hänenkään tarkoituksenaan ei kuitenkaan ollut tehdä siitä mitään keskeistä teemaa. Päinvastoin, platonilaista filosofiaa soveltaen hän kehitti ns. apokatastasis -oppia: Luoja on hyvä, kaikki saatetaan lopulta ennalleen ja palaa Luojansa yhteyteen ja niin kaikki pelastuvat, eikä näin ollen helvettikään ole ikuinen. Helvettiä koskevia UT:n kuvia ei hänen mukaansa pidä käsittää kirjaimellisesti; kysymys on hengellisestä tulesta, jonka tarkoituksena on puhdistaa sielu. Nämä hänen käsityksensä (helvetti ei ole ikuinen, kaikki pelastuvat) tuomittiin ensin kirkon enemmistön opetuksessa, ja virallisesti vuonna 543.
Origenes ei kuitenkaan ollut varhaisen kirkon aikana ainoa, joka piti mahdollisena sitä, että helvetti ei ole ikuinen. 300-luvun lopulla Basileios Kesarealainen kirjoitti, että valtaosa tavallisista kristityistä uskoo “vastoin selvää Raamatun todistusta” että helvetillä on aikaraja. Näiden “tavallisten kristittyjen” joukkoon kuuluvat aivan ilmeisesti myös Basileioksen paras kaveri Gregorios Nazianzolainen, joka mietti onko ikuinen rangaistus Jumalan arvolle sopivaa, ja pikkuveli Gregorios Nyssalainen, jonka mielestä tulen tarkoitus oli puhdistaa sielut. Jälkimmäiset herrat olivat tekemässä Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustusta (Basileioskin välillisesti) ja heitä pidetään suurina kirkon opettajina. Lännessä Ambrosius ja Hieronymuskin ajattelivat, että vaikka todella pahojen kärsimys on ikuista, syntiä tehneet kristityt kuitenkin pelastuvat kärsittyään aikansa. Ajatus puhdistavasta tulesta, kiirastulesta, kehittyikin lännessä vähitellen.
Enemmistö kirkon teologeista oli koko ajan opettanut yksinkertaisesti, että helvetti on ikuinen, ja myöhemmin se vahvistettiin kirkon opiksi. Augustinuksen kanta tähänkin asiaan on selvä: hänen mukaansa Raamattu opettaa kadotuksesta yksiselitteisesti ja toisin ajattelijoita motivoi väärä lempeys:
“Turhaan siis muutamat ja jopa useat ihmiset uskovat inhimillisen säälin liikuttamina, että ikuiseen kadotukseen tuomittujen rangaistus ei olisikaan loputonta ja keskeytyksetöntä piinaa. He eivät kuitenkaan suoraan opeta vastoin Raamattua, vaan pehmentävät ankaria lauseita ja vääntävät opetusta lempeämmäksi omien tuntemustensa mukaan. Heidän mielestään Raamattu käyttää tässä vain kovaa kieltä ja asia on todellisuudessa toisin. He sanovat, että eihän Jumala unohda armoaan eikä sulje armahdustaan vihansa alle. Psalmissa sanotaankin näin. Mutta psalmin sanat koskevat ilman pienintäkään epäilystä vain niitä, joita kutsutaan armon astioiksi. Eiväthän hekään pelastu omista ansioistaan, vaan laupeudesta ja Jumalan armon vapauttamina. Siinäkin tapauksessa, että psalmin sanoja pidettäisiin kaikkia ihmisiä koskevina, ei se vielä tarjoa riittävää syytä arvella, että kadotus voisi joskus loppua.”
Augustinuksen ja hänen aikalaistensa tiukempaa ja konkreettisempaa linja helvetistä puhuttaessa on selitetty kirkon uudella tilanteella: kun kirkosta 300-luvun käänteen jälkeen tuli yhä suositumpi ja suurempi, kohdattiin uusi ongelma: kastetut kristityt, jotka elävät miten sattuu. Tämän kehityksen myötä tarvittiin julistukseen moraalis-pedagogista otetta.
Nykyään esimerkiksi luterilaiset ja roomalais-katolinen kirkko opettavat edelleen että helvetti on ikuinen samalla tavoin kuin taivaskin. Ortodoksit jättävät asian salaisuudeksi. Pappismunkki Ilarion sanoo, että Kristus laskeutui tuonelaan tehdäkseen tuonelan ja kuoleman tyhjäksi: “Laskeutuessaan sinne hän valaisee sen äärimmäiset syvyydet ja ääret läsnäolonsa voimalla, niin ettei tuonela enää kestä Jumalan voimaa, vaan tuhoutuu”. Hän kuitenkin huomauttaa, ettei pidä tehdä liian pitkälle vietyjä päätelmiä asioista, jotka kuuluvat Jumalan kaitselmuksen salaisuuksiin.
Kolmanneksi: Miten Jumalan kaikkivaltius, oikeudenmukaisuus, rakkaus ja armo sopivat yhteen sen kanssa, että joku joutuu helvettiin?
Näihin kysymyksiin ei teologian historia tunne yksinkertaista ja helppoa vastausta. Raamattu ja kirkon traditio antavat kuitenkin ohjeita, miten näitä kysymyksiä voi pohdiskella:
- On pysyttävä siinä, mitä Jumala on ilmoittanut.
Tämä asenne ei oikein sovi postmoderniin relativismiin ja individualismiin, mutta kylläkin siihen Kirkon uskoon, että Jumala on suurempi kuin me, hän on persoona, joka tuntee meidät ja puhuu meille. Ihminen sen sijaan on pieni rahtunen maailmankaikkeudessa. Langenneen ihmisen käsitys omasta itsestään ja Jumalasta on vääristynyt – siksi me emme voi päättää oman arvostelukykymme mukaan, millainen Jumala on ja mitä hänen pitäisi tehdä. Itse asiassa sellainen ajattelutapa, jonka mukaan Jumala ei olisi ilmoittanut meille mitään ja me vain hapuilemme järkemme tai kokemuksemme varassa, on aika surullinen. Ylimielinen on taas se ajatus, että me voisimme tietää kaiken ja ohittaa Jumalan ilmoituksen.
“Tähän Jumalan ilmoitettuun tahtoon meidän tulee keskittyä, tätä meidän on noudatettava ja ahkerasti tutkittava.” (Yksimielisyyden ohje 11).
- Raamatun mukaan Jumala ei määrää ketään kadotukseen eikä tee kenellekään vääryyttä: jos joku sinne joutuu, hän joutuu sinne omasta syystään.
Kysymykseen tuomion oikeudenmukaisuudesta liittyy se mitä ajatellaan Jumalan pyhyydestä ja ihmisen syntisyydestä.
Jos vertaillaan tuomion suuruutta ihmisen tekemiin yksittäisiin synteihin, ihmisen kohtalo vaikuttaakin kohtuuttomalta. Synti on kuitenkin enemmän; se on kääntymistä pois Jumalasta. Yksittäisillä teoilla ei silloin ole paljon merkitystä, kun ihminen on kääntänyt selkänsä Jumalalle. Näin ajatellen viimeinen tuomio vain vahvistaa sen, mikä on ollut totta jo ennen tuomion lausumista. Silloin todetaan se, elääkö ihminen yhteydessä Kristuksen kanssa ja onko hän niin ollen osallinen Kristuksen elämästä. Se joka täällä on torjunut Kristuksen, on valinnut linjan, jolla on seurauksensa.
“Elämä irti Jumalasta on vieraantumista Jumalan elämästä, elämää ilman sitä Jumalan valtavaa ja suloista hyvyyttä, jonka hän on tallettanut häntä pelkääville ja jonka hän suo häneen turvaaville. Tämähän on jo niin valtava rangaistus, että mitkään tuntemani tuskat eivät ole siihen verrattavissa, vaikka ne kestäisivät miten kauan tahansa”. (Aug Enchr 112).
Mikä sitten olisi oikeudenmukaista? Anselm Canterburyläinen pohtii tätä kysymystä teoksessaan “Ymmärrystä etsivä usko” (9-10) ja sanoo, että oikeudenmukaista olisi se, ettei kukaan pääsisi elämään Jumalan luona. Mutta onneksemme Jumala on jo toiminut tuodakseen kaikki ihmiset takaisin yhteyteensä ja siinä osoittanut rakkautensa suuruuden.
“Hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät 2 Piet 3:9. Ei niille tehdä vääryyttä, joita rangaistaan; heillehän maksetaan “synnin palkka” onhan kirjoitettu Hoos 13: Israel, omasta syystäsi sinä joudut turmioon; saamasi apu on yksinomaan minun armoani.” (Yksimielisyyden ohje 11).
Taivaaseen ei kukaan pääse oman erinomaisuutensa takia, vaan Kristuksen tähden:
“Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan.” (Joh 3:14-18).
- Raamatun opetus helvetistä on tarkoitettu kehotukseksi kääntymykseen ja parannukseen.
Kadotuksesta puhuvia raamatunkohtia on luettava oikein. Ne ovat vakavaa puhetta, mutta niiden tarkoitus ei ole ajaa ketään epätoivoon, vaan Jumalan luokse. Ennaltamääräämisestä eli predestinaatiosta Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan seuraavasti (ja tätä voi soveltaa puheeseen kadotuksesta):
“Eihän mitään Jumalan Hengen vaikutuksesta syntynyttä kirjoitusta ole tarkoitettu aikaansaamaan itsevarmuutta ja katumattomuutta, vaan Raamattu on annettu nuhteeksi, kuritukseksi ja ojennukseksi (2 Tim 3). Ei yhtään Jumalan sanaa ole annettu ajamaan meitä epätoivoon, vaan kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen on määrä antaa toivoa.” (Room 15, Yksimielisyyden ohje 11).
Jeesus itse kehottaa lähtemään kaidalle tielle:
“Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!” (Matt 7:13-14).
Lopuksi
Yhteistä suurten kirkkokuntien opetukselle kadotuksesta on, että se varsinaisesti ja perimmältään tarkoittaa ikuista eroa Jumalasta. Jumala on rakkaus ja valo ja elämän antaja; erossa oleminen hänestä tarkoittaa erossa olemista kaikesta hyvästä. Ainoastaan Jumalan yhteydessä ihminen voi saavuttaa sen onnen, jota varten hänet on luotu ja jota hän kaipaa.
Priscillan katakombissa Roomassa on hieno kuva ehtoollisesta, fractio panis. Varhaisessa kirkossa ehtoollista pidettiin eskatologisena ateriana. Ne jotka täällä viettävät ehtoollista, saavat viettää sitä myös kerran Paratiisissa. Yhteys Jeesukseen syntyy jo täällä ja jatkuu kuoleman jälkeen. (Joh 6:53-58).
Meidän ei tule niinkään syventyä pohdiskelemaan millainen helvetti on, tai maalailemaan kauhukuvia keskiajan taiteilijoiden tyyliin. Eivät ensimmäisten vuosisatojen kristitytkään tehneet niin. Sen sijaan Raamattu opettaa huolehtimaan siitä, ettei kukaan joutuisi sinne.
