Ikiajoista lähtien kristillinen usko on tiivistetty suppeiksi esityksiksi. Vanhimpia niistä ovat kirkon uskontunnustukset. Pieniä tiivistelmiä, uskonopin esityksiä oli jo keskiajalla. Silloin niitä kutsuttiin nimellä Enkheiridion, käsikirja.
Kun katoliset piispat olivat paenneet uskonpuhdistuksen tieltä, tuli ongelmaksi piispantarkastusten suorittaminen. Luther otti tehtävän itselleen ja kauhistui ihmisten tietämättömyyttä. Kun oli vuosisadat messuttu latinaksi ja laiminlyöty kristillinen kasvatus, harva tiesi kristinuskosta mitään. Oli tehtävä nopeasti jotain. Luther laati Vähän katekismuksen, jota alettiin opiskella niin seurakunnissa kuin kodeissakin. Vuosisatojen ajan Lutherin katekismusta on luettu ulkoa niin Suomessa kuin muuallakin luterilaisessa maailmassa.
Lutherin edeltäjien kirjat sisälsivät ensin uskontunnustuksen, sitten Isä meidän -rukouksen, sitten ohjeet kristilliseen rakkauteen, usein kymmenen käskyn muodossa, ja Ave Marian. Tämän jälkeen seurasi ehkä luettelo seitsemästä kuolemansynnistä tai seitsemästä sakramentista. Luther poisti katekismuksesta tiettyjä osia, kuten Ave Marian, ja lisäsi jotakin, kuten sakramenttiopetuksen. Lisäksi hän järjesti materiaalin uudelleen. Hän asetti kymmenen käskyä ensimmäiseksi, sillä ihmisen oli tiedettävä, miksi evankeliumia syntien anteeksiantamuksesta tarvitaan. Tämän jälkeen seuraa Jumalan evankeliumi, joka ratkaisee synnin tuottaman ongelman. Vastauksena Jumalan työhön seuraa sitten rukouselämä, eli Isä meidän -rukouksen selitys. Nämä ja uskonpuhdistajan kirjoittamat suppeat selitykset olivat nyt ne, jotka jokaisen kristityn piti osata. Katekismuksesta tuli ”Lasten paras tavara”.
Jokaisella kirkkokunnalla on oma katekismuksensa, kirjoitettu tai kirjoittamaton opin ydin jonka se saa opetetuksi omille jäsenilleen. Oletteko tavanneet helluntailaista, joka ei tiedä, ettei heidän kirkkokunnassaan kasteta lapsia? Myös meidän kirkollamme on joka tapauksessa oma katekismuksensa. Ellei se ole Vähä katekismus tai muu kirjoitettu kirja, maailma kyllä opettaa omaa Vielä Vähempää Katekismustaan, jossa on vain yksi lause: Jokainen tulee omalla uskollaan autuaaksi. Kun kirkko käsittelee katekismuksen esitystä, se on todella suuren kysymyksen äärellä.
”Katekismus” on kreikkaa. Sanan taustalla on kaiuttamisen verbi. Katekismus on sitä, mitä opetetaan ylhäältä alas, saarnastuolista penkissä istuville. Tässä sanan taustassa on nostettu esille nyt Suomen kirkossa käytävän keskustelun ydin. Vieläkö kirkolla on jokin oppi, jota opetetaan ”ylhäältä alas”, jotakin, jota saarnataan kuulijoille? Kun katekismusta on vaadittu ulkoläksynä, taustalla oleva ajatus on selkeä: Tässä on kristillisen uskon ydin, opettele se ulkoa, jotta muistat sen koko elämäsi ajan ja varsinkin vaikeina aikoina. Mutta entä silloin, kun ei taivutakaan opetettavaksi ja saarnan kohteeksi? Entä kun ikuisten totuuksien sijaan vaaditaan keskustelua, elämyksiä ja kokemuksia ja ikuisen Jumalan sijaan ”minun jumalaani”. Mihin silloin joutuu katekismus?
Ei ihme, että kirkolliskokouksen täysistunnossa katekismusta arvosteltiin toisaalta viestinnästä ja toisaalta kasvatustieteestä käsin. Ovathan nämä molemmat tekijät tällä hetkellä postmodernin maailmankatsomuksen suuria kaiuttajia. Lehtien, kirjojen ja sähköisten viestimien paljous viestittää sitä, ettei ole olemassa yhtä, ikuista totuutta. Kasvatustieteen parissa uudet virtaukset saavat jatkuvasti uutta voimaa: Enää ei koulussa opeteta niinkään, että asiat ovat tietyllä tavalla, vaan oppilaita ohjataan kriittisyyteen ja itsenäisyyteen. Ns. konstruktivismissa opettaja, oppilas ja tietoaines yhdessä muodostavat oppimistapahtuman. Miten näihin käsityksiin sopii katekismus, jonka tarkoitus on tuoda Jumalan ilmoitus lyhyessä ja yksiselitteisessä muodossa.
Kirkolliskokouksessa dosentti Risto Ahonen kysyi, voiko kirkko vielä hyväksyä yhden katekismuksen, jakaa sen jokaiseen kotiin ja seistä sen takana. Se oli terävä kysymys. Kunpa voisi ja kunpa se olisi Jumalan sanaan nojaava katekismus.