Kuvittele, että olet kävelemässä meren rannalla. Ja huomaat rantavedessä rannekellon. Otat sen käteesi ja mietit, mistä se on siihen tullut. On kaksi mahdollisuutta: On se mahdollisuus, että kello on syntynyt meressä itsestään. Ja että laineet ovat sattumalta kuljettaneet kellon siihen paikkaan, mistä sen löysit. Tämä on periaatteessa mahdollista. Meressä on metalleja ja muita aineita, joista kello voi syntyä. Voi olla, että nämä aineet ovat jotenkin vain kulkeutuneet yhteen ja pikkuhiljaa niistä on muotoutunut kello – ja että sattumalta kellon viisaritkin ovat menneet sellaiseen asentoon, että ne näyttävät oikeaa aikaa. Toinen mahdollisuus on se, että joku on tehnyt kellon – valmistanut kelloon tarvittavat osat, liittänyt ne yhteen ja laittanut kellon osoittamaan oikeaa aikaa. Ja sitten joku toinen on sen ostanut ja pudottanut sen siihen, mistä kellon löysit. Jos löydät rannalta kellon, todennäköisesti ajattelet tämän jälkimmäisen mahdollisuuden mukaisesti.
Mistä me ihmiset olemme tulleet? Usein meille tarjotaan sitä vastausta, että me olemme syntyneet sattumalta. Että sopivissa olosuhteissa sopivista aineista on itsestään kehittynyt olio, jota nyt kutsutaan ihmiseksi. Ajatus on sama kuin jos joku väittää löytäneensä meressä itsestään syntyneen kellon. Vain se ero näissä väitteissä on, että vielä paljon hurjempaa väittää se, joka uskoo ihmisen syntyneen sattumalta. Niin paljon monimutkaisempi rakennelma ihminen on kuin hienoinkaan kello.
Minä en jaksa uskoa, että meressä syntyy kelloja. Enkä jaksa uskoa siihen, että me ja tämä maailma olisimme sokean sattuman tulosta. Kelloilla on rakentajansa – ja niin on myös meillä ihmisillä.
“Alussa Jumala loi taivaan ja maan.” Näillä sanoilla Raamattu alkaa. Jumala loi. Tämä maailma ei siis ole olemassa sattumalta – vaan se on sen takia, että Jumala päätti luoda ja loi. Me ihmiset emme ole sattumalta tällä planeetalla – me olemme täällä siksi, että Jumala on laittanut meidät asumaan juuri tälle taivaankappaleelle. Emme harhaile muukalaisina sattuman armoilla pimeässä autiossa maailmankaikkeudessa. Me elämme maailmassa, jonka Jumala on tehnyt ja jota hän ylläpitää ja hallitsee. Jos tämän muistat – että tämä maailma on Jumalan tekemä ja siksi Jumalan käsissä – saat siitä sellaista turvaa, jota niin moni on vailla tämän muuten niin turvattoman maailman keskellä.
Onko elämällä tarkoitusta? Sitä ihminen kysyy – usein ahdistuneena tai ehkä niissä ajatuksissa, että on samantekevää, jatkuuko tämä elämä vai ei. Mitään tarkoitusta elämällä ei olisi, jos elämämme olisi sattumalta syntynyttä. Mutta niin ei ole. Jumala on luonut elämän. Eikä hän luo mitään tarkoituksetonta. Mitä Jumala tekee, sillä on aina jokin hyvä tarkoitus. Tarkoitus on meidänkin elämällämme, koska Jumala on luonut ihmisen.
Ei ole niin, että vain joskus kauan sitten Jumala loi tämän maailman ja tänne ihmisen. Psalmissa sanotaan: “(Herra) Sinun kätesi ovat minut muovanneet.” (Ps 119:73). “Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut.” (Ps 139:13). Jumala luo edelleen. Jokainen ihminen on Jumalan tekemä. Niin suuri ihme ihmisen syntyminen on, että vain Jumala pystyy sen tekemään.
Muista, että sinutkin Jumala on luonut. Hän on antanut sinulle elämän ja tehnyt sinusta juuri sellaisen kuin olet. Siksi olet mittaamattoman arvokas. Olet Jumalan luomus. On jokin aivan erityinen syy siihen, miksi Jumala on luonut juuri sinut. Voi olla, että sinä et syytä siihen tiedä tai että tunnet, että sinun elämäsi on turhaa. Sitä se ei varmasti ole. Elämälläsi on tarkoitus. Mikä se on – jollet sitä nyt tiedä – se voi selvitä sinulle joskus myöhemmin. Ja vaikka se ei selviäisi sinulle koskaan, silti elämälläsi on jokin hyvä tarkoitus, koska Jumala on tehnyt sinut.
Tätä onkin tärkeä korostaa etenkin tänä aikana, jona ihmisen arvo mitataan suorituksina, saavutuksina, kyvykkyytenä tai hyötynä. Ihmisen arvo ei ole ollenkaan kiinni siitä, millainen ihminen on, millaisia lahjoja hänellä on tai mihin hän kykenee. Ihmisen arvo on siinä, että hän on Jumalan tekemä ja siksi arvokas. Sekin, josta ei ehkä ole kenellekään mitään hyötyä tai joka on vailla niitä ominaisuuksia, joita ihmiset arvostavat, on Jumalan tekemä ja siksi arvokas. Jos halveksimme ketä tahansa ihmistä, halveksimme oikeastaan Jumalaa, joka on tämänkin ihmisen tekijä. Tämä koskee paitsi muita ihmisiä myös itseämme. Älä halveksi itseäsikään – jos niin teet, halveksit Jumalaa, joka teki sinusta sellaisen kuin sinä olet.
Raamatun luomiskertomuksessa sanotaan, että Jumala loi ihmisen kuvakseen. Me olemme Jumalan kuvia. Mitä se tarkoittaa, siitä sanon muutaman asian.
Muutama vuosi sitten radiossa haastateltiin naisbiologia, joka sanoi, ettei ihminen ole muuta kuin muita hiukan pitemmälle kehittynyt eläin. Hän sanoi, että ihmisen ja gorillan välillä on oikeastaan mitättömän pieni ero – ihmisen ja gorillan kromosomisto poikkeaa toisistaan vain 5 %, 95 % on samaa. Eräs ystäväni kuuli haastattelun ja totesi: Kaksi vuotta avioliittoa rotevan gorillauroksen kanssa auttaisi biologia ymmärtämään, mitä merkitystä on sillä 5 % erolla. Ihminen on Jumalan kuva, eläimet eivät sitä ole, ja siksi ihmisen ja eläimen välillä on sittenkin aivan valtava ero. Älä suostu siihen, mitä tänä päivänä usein sanotaan – että ihmistä pidetään yhtenä eläimenä. Sekin on Jumalan luomistyön halveksimista. Kyllä eläimetkin ovat ihmeellisiä ja arvokkaita, mutta ihminen on vielä paljon ihmeellisempi ja arvokkaampi, koska ihminen on Jumalan kuva.
Se, että me olemme Jumalan kuvia, tarkoittaa sitä, että meissä on jotakin Jumalan kaltaista. Varsinkin se on meissä Jumalan kaltaista, että meillä on taju oikeasta ja väärästä – me tajuamme, että pitäisi karttaa pahaa ja tehdä hyvää ja tunnemme syyllisyyttä, kun teemme väärin. Me olemme sellaisen Jumalan kuvia, jolle kysymys oikeasta ja väärästä ei ole yhdentekevä, joka kertoo sen, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja joka tuomitsee sen, mikä on väärin. Omatuntosi – se ääni, joka puhuu oikeasta ja väärästä ja joka kolkuttaa, kun teet väärin – on merkki siitä, että olet Jumalan kuva ja että se Jumala, joka loi sinut, on hyvää ja oikeaa vaativa Jumala.
Jumala loi meidät kuvakseen ja antoi meille näin enemmän kuin muille luoduille. Siksi meiltä myös vaaditaan enemmän kuin muilta. Me olemme vastuussa Jumalalle siitä, mitä teemme ja mitä jätämme tekemättä. Susi, joka hyökkää yön pimeydessä lammastarhaan, ei joudu vastaamaan teostaan Jumalan edessä – koska susi ei ole Jumalan kuva. Mutta ihminen joutuu. Eikä vain se ihminen, joka varastaa toisen omaa tai tappaa. Jumala vaatii jokaisen ihmisen tilille kaikista teoistaan. Ja niin kerran todella tapahtuu – että me teemme tiliä elämästämme Jumalan edessä. Näin tapahtuu tuomiopäivänä. Tuntuu siltä, että tämä on unohdettu perusteellisesti. Se näkyy siinä, miten ihmiset tänä päivänä elävät tässä maassa. Eletään niin kuin mitään tilintekoa ei tulisikaan. Jos me olemme unohtaneet tuomiopäivän, Jumala ei ole sitä unohtanut. Se tulee varmasti, sitten kun Jumala päättää, että nyt on sen aika.
Vielä yksi asia siitä, mitä tarkoittaa se, että me olemme Jumalan kuvia. Meissä on jotakin sellaista, että me tahdomme oppia tuntemaan Luojamme ja etsimme yhteyttä häneen. Ja toisaalta: Jumala tahtoo olla yhteydessä meihin, jotka olemme hänen kuviaan – hän puhuu meille, hän tahtoo, että me puhumme hänelle, ja hän tahtoo meidät luokseen. Jumala tahtoo, että hänen ja meidän välillämme on suhde. Kirkkoisä Augustinus on sanonut erinomaisen syvän ajatuksen: “Ihmisen sydän on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa.” Se tarkoittaa, että ihminen on Jumalan kuva ja siksi ihminen on tarkoitettu elämään niin, että yhteys Jumalaan on kunnossa. Jos yhteyttä Jumalaan ei ole, ihminen elää toisin kuin hänet on tarkoitettu elämään. Siitä taas seuraa pahaa: sisimmän levottomuutta, jota ihminen yrittää tavalla tai toisella tyydyttää, huonoa omaatuntoa, vääränlaista elämäntapaa tai sitä, että ihminen vain jotenkin kokee elämän niin tyhjäksi ja tarpeettomaksi. Lukemattomat ihmiset elävät erossa Jumalasta ja kärsivät siitä, mitä siitä seuraa. Vain yhteys Jumalaan täyttää sen tyhjyyden, joka Jumalan kuvassa on, jollei ole yhteyttä Jumalaan.
Olen puhunut siitä, että me olemme Jumalan luomuksia ja sellaisina jotain hienoa ja arvokasta. Samalla me tiedämme, että meissä on jotakin pahasti vialla. Tätä ei voi olla huomaamatta, kun seuraa maailman tapahtumia: maailman sotatantereilla ammutaan lapsia, huumekauppiaat tekevät mitä vain saadakseen rahaa ja luontoa hävitetään silmittömästi, jotta elintasomme ei vain pääsisi yhtään laskemaan. Sen, että meissä on jotakin pahasti vialla, huomaa, kun seuraa, mitä ympärillämme tapahtuu: on niin paljon rakkaudettomuutta, pahoja puheita, kateutta, itsekkyyttä ja riitoja. Ja kaikkein selvimmin sen vian näkee, kun katsoo rehellisesti itseään ja omaa elämäänsä: sitä, miten itsekäs olen, miten paljon teen pahaa ja miten paljon jää tekemättä sellaista, mitä pitäisi tehdä, jos todella rakastaisin toisia ihmisiä. Raamattu kertoo, mikä on se vika, joka meissä on. Se on synti.
Raamattu sanoo, että Jumala teki kaiken hyväksi. Jumala katseli kaikkea, mitä oli luonut, ja totesi, että se oli sangen hyvää. Niin luomiskertomuksessa sanotaan. Tämän maailman pahuus ei siis ole Jumalan tekemää eikä Jumalan syytä. Jumala on hyvä – ja pelkästään hyvä – eikä tee koskaan mitään pahaa – se on Raamatun opetus Jumalasta. Raamattu kertoo, mistä johtuu, että tässä maailmassa on kuitenkin niin paljon pahaa. Jumalan hyvän luomistyön jälkeen tapahtui syntiinlankeemus. Paholainen houkutteli ja ihminen teki juuri sen, minkä Jumala oli kieltänyt. Sen seurauksena välit Jumalan kanssa menivät poikki, ihminen ajettiin pois paratiisista, virheetön Jumalan luomus turmeltui ja ihmisestä, joka oli ollut hyvä, tuli paha. Eikä näin tapahtunut vain ensimmäisille ihmisille. Se, mitä seurasi Aadamin ja Eevan lankeemuksesta, kulkee perintönä sukupolvelta toiselle. Syntiinlankeemuksen takia ihmisen luonnollinen tila on se, että suhde Jumalaan on rikki ja pahuus on ja vaikuttaa ihmisessä. Tätä pahuutta me kutsumme synniksi. Synti ei siis ole vain jokin yksittäinen paha teko, loukkaava sana tai paha ajatus. Synti on paljon suurempi ja pahempi asia. Se on se pahan valta, joka asuu ihmisessä. Ja siitä pulppuavat ne väärät teot, sanat ja ajatukset, joita päivämme ovat täynnä. Raamattu sanoo, että synti hallitsee ihmistä – siis pitää ihmistä otteessaan ja teettää ihmisellä pahoja tekoja. On kyse mahdista, joka pitää meitä vallassaan – ja niin suuresta mahdista, ettei ihminen pysty siitä vapautumaan, vaikka kuinka päättäisi siitä vapautua.
Ensimmäiset ihmiset lankesivat syntiin. Silti emme voi syyttää heitä ja vapauttaa itseämme siitä vastuusta, joka synneistä seuraa. On sanottu: Meistä jokainen olisi langennut, jos me olisimme olleet ensimmäiset ihmiset. Aadam ja Eeva edustivat koko ihmiskuntaa ja tekivät sen, minkä kaikki muutkin olisivat tehneet. Siksi vastuu siitä, mitä teemme, ei ole joidenkin toisten. Me olemme itse siitä vastuussa.
Monia loukkaa, kun puhutaan ihmisen pahuudesta. Moni on sitä mieltä, että ihminen on sittenkin lopulta hyvä. “Ei kenkään ihminen paha oo, vaan toinen on heikompi toista. On hyvää rinnassa jokaisen, vaikk’ aina se ei esille loista.” Niin Eino Leino runoilee, ja moni ajattelee näin. Olisi hienoa, jos näin olisi ja näin voisi sanoa. Mutta ei voi, koska se ei ole totta. Se olisi itsensä pettämistä kauniilla valheella. Kun katsoo itseään ja kun katsoo tätä maailmaa, ainakin minun on mahdotonta ajatella, että ihmisen sisällä asuisikin hyvyys. Raamattu on totuudenmukainen kirja. Se sanoo ihmisestä sellaista, mitä emme ehkä tahtoisi kuulla ja mihin moni pahastuu. Mutta se on totta, mitä Raamattu sanoo. Kristitty ihminen saa olla rehellinen. Saa myöntää todeksi sen, minkä näkee todeksi. Ei tarvitse uskoa valheisiin. Ei tarvitse kuvitella itsestä tai muista jotakin hienoa. Niihin kuvitelmiin joutuu kuitenkin pettymään. Voi myöntää todeksi synnin todellisuuden itsessä ja muissa. Eikä tarvitse niin hätkähtää, kun tämä todellisuus tulee näkyviin tässä maailmassa niin monella tavalla.
Tämä ei tarkoita sitä, että voin tehdä kaikessa rauhassa pahaa ja perustella sitä sillä, että paha kun olen, en voi muuta. Mutta sitä tämä tarkoittaa, että olen kuin umpikujassa: Olen syntinen enkä voi olla tekemättä syntiä. Ja samanaikaisesti olen vastuussa Jumalalle siitä, mitä teen. Olen vastuussa hänelle, joka vihaa syntiä. Ja sellaisessa vastuussa, että jos teen pahaa, olen ansainnut kadotuksen ja sinne joudun – pyhä Jumala tuomitsee minut syntieni takia kadotukseen. Tähän umpikujaan on vain yksi ratkaisu: Jeesus ja hänen ristinsä. Hänestä me puhumme huomenna ja ylihuomenna enemmän.
