Kirkkohistorian suurmiesten joukossa Hippon piispa Augustinus (354-430) on ehkä eniten vaikuttanut siihen, miten kristikunnan valtauoma on hahmottanut lopunajat. Hänen vaikutuksensa erityisesti läntiseen kirkkoon on ollut valtava. Yhä edelleen kuljemme monessa asiassa Augustinuksen jalanjäljissä, mahdollisesti itse sitä ymmärtämättä. Augustinuksen tuotanto on valtava. Tässä esityksessä keskityn vain siihen, miten lopunajat tulevat esille hänen pääteoksessaan Jumalan valtio. Sen ensimmäinen osa (kirjat 1-10) on julkaistu suomeksi ja toinen osa (kirjat 11-22) voidaan toivottavasti julkaista pian.
Kaksi valtiota
Koko Augustinuksen historiakäsityksen pohjana on tunnetusti hänen käsityksensä kahdesta valtiosta. Aivan alhaalta aivan ylös asti on olemassa jako: On olemassa Jumala, hänen hyvät enkelinsä ja Kristukseen uskovat ihmiset; nämä muodostavat Jumalan valtion. Tämän lisäksi on olemassa toinen valtio: Siihen kuuluvat Saatana, hänen Jumalasta luopuneet enkelinsä sekä epäuskoiset ihmiset. Jumala ja Saatana eivät tee koskaan sovintoa. Langenneet enkelit eivät tee parannusta eivätkä hyvät enkelit lankea. Ainoastaan ihmisten keskuudessa rajaa ylitetään: Epäuskoinen ihminen voi vielä tulla Kristuksen luo ja uskova voi langeta epäuskoon. Jako sinänsä on enemmän kuin kiveen hakattu eikä koskaan muutu. Koko maailmanhistoria on näiden kahden valtion keskinäistä ottelua.
Jako on hurja ja se luo valtavan kokonaiskäsityksen, josta käsin historiaa katsotaan. Muitakin polkuja olisi ollut tarjolla. Sen jälkeen kun kristinuskosta tuli valtionuskonto, monet kirkkoisät, kuten Eusebios, sovelsivat uuteen tilanteeseen ikivanhaa Rooma-ideologiaa. Vasta nyt maailmaan olivat astuneet todelliset Augustukset, Rooman oikeat keisarit, ja vasta nyt Rooma saattoi ottaa sen tehtävän, jonka kohtalo oli sille antanut. Lopunaikojen kohdalla tämä oli johtanut aivan toisenlaisiin ja varsin optimistisiin näkymiin. Mutta vaikka jotkut ottivat vanhat puheet Roomasta uusiokäyttöön tavalla, jonka me tapaamme Venäjän tsaarien kunnioituksessa, Augustinus ei koskaan lämmennyt Rooman erityisasemalle. Suuri, maallinen valtio ei herättänyt hänessä minkäänlaista intoa. Pohjois-Afrikassa kasvanut mies säilytti terveen epäluulon kaupunkiroomalaisia kohtaan. Sen sijaan ajatus kahdesta tässä maailmassa rinnakkain elävästä valtiosta leimaa hänen opetustaan lopunajoista.
Taistelu Pahaa vastaan
Augustinuksella on siis oma opetuksensa persoonallisesta pahasta ja sen roolista maailmassa. Se lyö voimakkaasti leimansa siihen, mitä hän puhuu lopunajoista. On mielenkiintoista verrata sitä Vanhaan testamenttiin, varhaiseen juutalaisuuteen ja varhaiseen kristinuskoon. Vanhassa testamentissa Saatana on Jobin kirjassa Jumalan palveluksessa, Jumala lähettää pahan hengen vaivaamaan Saulia ja valheen hengen eksyttämään Israelin profeetat. Kirjoittajat pitivät tiukasti kiinni siitä, että Jumala on kaikkivaltias – jos siinä yhteydessä jollekin nousee ongelmaksi pahan olemassaolo, se näyttää olleen pikkuhinta kirjoittajille. Varhaisessa juutalaisuudessa Saatana saa enemmän itsenäistä valtaa, mutta hän ei koskaan haasta Jumalaa, ja sama on näky Uudessa testamentissa: Usein voidaan puhua enemmän pahan sallimisesta kuin siitä, että Jumala lähettää pahan. Augustinuksen kohdalla painopiste siirtyy vielä hieman enemmän Saatanan itsenäisyyden suuntaan, mikä usein luetaan hänen oman manikeolaisen taustansa syyksi. Siitä huolimatta Augustinus pitää tiukasti kiinni siitä, että Saatanalla ei ole omaa, itsenäistä ja Jumalan kanssa kilpailevaa olemusta. Paha on hyvän puutetta, ei itsenäinen, luotu olemus. Vaikka Augustinus muotoilee asioita uudelleen, hänkään ei erehdy Jumalan puolustusasianajajaksi ja tarjoa aukotonta selitystä Saatanan ilmaantumiseen. Sellaisen kysyminen on kuin ihminen tahtoisi “kuulla hiljaisuuden” tai “nähdä pimeyden” (Jumalan valtio 12,7).
Aabelin valtio, Kainin valtio
Alkaen 12. kirjasta Augustinus käy läpi kahden eri valtion historian. Tämä on kirjoittajan omien sanojen mukaan hänen suurteoksensa jälkimmäisen osan keskeinen aihe.
Kahden valtion rinnakkainen elämä alkaa itse asiassa jo ensimmäisestä ihmisestä ja ennenkin: Ennen ihmisen lankeamista oli olemassa jo paha tahto, jonka johti lankeamiseen. Ensimmäisessä ihmisessä oli jo Jumalan salatun viisauden mukaan läsnä se, mistä seurasi nähtävissä oleva jako kahteen valtioon. Näin lähdetään liikkeelle: Kain, veljensä murhaaja, perusti kaupungin – Augustinus ei tietenkään laiminlyö tilannetta rinnastaa häntä toiseen veljenmurhaajaan ja kaupunginperustajaan, Romulukseen. Sen sijaan hurskas Abel eli muukalaisena, koska hänen kotinsa oli taivaassa. Kainin valtiota edustaa uskollisesti Lemek, murhamies. Jumalan valtiota edustavat taas Seet ja Enos, joka alkoi huutaa avuksi Herran nimeä.
Näin siis kaksi valtiota elää tässä maailmassa rinnakkain. Linja kulkee Kanaanista Nimrodiin, Nooasta Seemin kautta kohti Abrahamia. Vaikka yksittäiset ihmiset siirtyvät valtiosta toiseen, valtiot sinänsä eivät koskaan voi tehdä sovintoa eivätkä rauhaa. Niiden molempien historia huipentuu maailman viimeisiin vaiheisiin.
Aabelin kirkko, Kainin kirkko?
Veljespari Aabel ja Kain on palvellut historiassa prototyyppeinä kristinuskon alusta lähtien ja itse asiassa jo ennen sitäkin. Kain ei edusta ainoastaan itseään, vaan ihmiskuntaa, joka on kääntänyt selkänsä Jumalalle. Aabel ei edusta vain itseään, vaan sitä osaa ihmiskuntaa, joka kääntyy Jumalan puoleen. Civitas Cainorum, Kainin valtio, on tietyssä mielessä nähtävissä mm. juutalaisen Filon Aleksandreialaisen teoksissa, joita monet kirkkoisät tutkivat ahkerasti.
Mutta ottaako Augustinus vielä seuraavan askeleen? Lutherin ja monen muun mukaan on olemassa erikseen paitsi Kainin valtio ja Aabelin valtio, myös Kainin kirkko ja Aabelin kirkko. Näin siis Saatana tunkeutuu myös Kirkkoon ja ottaa siellä vallan. Ulkonaisesti seurataan siis Kristusta, mutta sydän on aivan muualla, itse asiassa Saatanan valtiossa, ja kirkosta on tullut porttokirkko. Sen sijaan kirkon vainottu vähemmistö, Aabelin kirkko, joutuu taistelemaan paitsi maailmaa myös Kirkossa vaikuttavaa Saatanaa vastaan.
Ymmärrämme Lutherin ajatuksen hänen omasta elämäntilanteestaan eikä hän ollut ainoa, joka joutui kokemaan kirkon valtauoman luopumuksen. Augustinuksen kohdalla tilanne on kuitenkin toinen. Hän on hyvin tietoinen siitä, että näkyvässä kirkossa ovat hurskaat ja jumalattomat toisiinsa sekaantuneina ja ettei näkyvä Kirkko sellaisenaan ole Jumalan valtio.. Silti ajatus Kainin eli Saatanan kirkosta on hänelle vielä sivujuonne, vaikka se kyllä esiintyy hänen kuvatessaan lopunaikoja (esim. Jumalan valtio 20,19). Se näyttää olleen outo myös Ilmestyskirjan Johannekselle. Selvästi muotoiltu ajatus luopiokirkosta on myöhäisempi, vaikka sillä toki on rikkaat juurensa Raamatussa.
Toivon jokaisen ymmärtävän, miten raju ja helposti myös väärinkäytettävä ajatus Kainin ja Aabelin kirkosta on. Oikein käytettynä se on Kirkolle raamatullinen, tärkeä ja välttämätön varoitus. Väärin käytettynä se johtaa omahyväiseen sosiologiseen dualismiin, jossa totuuden tuntomerkiksi riittää istuminen oikeassa joukossa. Ennen kuin demonisoimme ketään, voimme varmaan malttaa harkita hetkisen.
Kohti viimeistä hetkeä
Augustinus kahlaa siis läpi koko menneisyyden ja asettaa rinnakkain Israelin historian ja maailman historian. Tämän jälkeen hän tarttuu siihen, mitä Raamattu ennustaa tulevasta tuomiosta. Toki hän korostaa sitä, että Jumalan tuomiot ovat maailmassa läsnä jatkuvasti, jo ennen sitä hetkeä jota kutsutaan viimeiseksi tuomioksi.
Augustinus lainaa synoptikkojen puheita viimeisestä tuomiosta, mutta tarttuu mielenkiintoisesti nimenomaan Johanneksen evankeliumin opetukseen. Tämän ns. presenttisen eskatologian mukaan siirtyminen kuolemasta elämään tapahtuu sillä hetkellä kun ihminen löytää Jumalan armon. Elämä on Kristuksessa, hänen ulkopuolellaan on pelkkää kuolemaa (ks. Joh. 11). Augustinuksen mukaan tällainen ihminen ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo saanut elämän. Hänen peruskohtansa on Joh. 5, mutta toki hän ymmärtää viitata myös Matteuksen tallentamaan sanaan “Anna kuolleiden haudata kuolleensa” (Matt. 8:22). Tämän jälkeen tie on auki loppuesitystä hallitsevalle ja myöhemmin hyvin vaikutusvaltaiselle Ilmestyskirjan tulkinnalle: Siirtyminen Kristuksen omaksi merkitsee “ensimmäistä ylösnousemusta”, josta Ilmestyskirja puhuu. On olemassa kaksi ylösnousemusta, 1) se mikä vie synteihinsä kuolleen Elämän eli Kristuksen luo ja 2) se joka herättää pois nukkuneen kristityn ruumiin viimeisenä päivänä (Jumalan valtio 20,6).
Tuhatvuotinen valtakunta
Näin siis Augustinus torjuu hyvin tuntemansa Ilmestyskirjan 20. luvun konkreettisen tulkinnan. Tämähän tarjoaa aivan toisenlaisen näkymän maailmanhistoriaan: Sen mukaan tulossa on tuhannen vuoden ajanjakso, onnen aika, jolloin Kristus hallitsee omiensa kanssa maan päällä. Tätä tulkintaa kuvatessaan Augustinus ei malta ottamatta siveltimeensä hieman ylimääräistä mustaa väriä:
“Tämä käsitys olisi miten kuten siedettäväkin, jos uskottaisiin, että tuon sapatin aikana pyhille olisi tarjona jotakin hengellistä iloa Herran läsnäolosta. Näin minäkin aikoinani luulin. Mutta nyt sanotaan, että kuolleista nousseet viettävät aikansa kohtuuttomissa lihallisissa mässäilyissä. Silloin on muka tarjolla ruokaa ja juomaa sellaiset määrät, ettei mistään kohtuudesta voi olla puhettakaan, vaan kaikkea on uskomattomat määrät. Eiväthän mokomaa voi uskoa muut kuin lihalliset ihmiset. Hengellisesti asioita ajattelevat puhuvat tuossa uskossa olevista käyttäen kreikasta johtuvaa sanaa “kiliastit” (khiliastai). Sananmukaisesti sitä voisi vastata sana “tuhatvuotisoppiset” (lat. miliarii). Näiden kumoamiseen vaadittaisiin iso vaiva. Mieluummin on nyt osoitettava, millä tavoin tämä Pyhän Raamatun kohta on oikein ymmärrettävä” (Jumalan valtio 20,7).
Augustinuksen mukaan tuhat vuotta tarkoittaa joko maailmanhistorian viimeistä jaksoa tai koko maailmanaikaa. Saatana on suljettu “syvyyteen” eli jumalattomien joukkoon ja heidän sydämiinsä. Häntä on estetty viettelemästä niitä, joiden Jumala on tarkoittanut pelastuvan:
“Perkeleen sitominen on sitä, ettei hänen sallita ottaa käyttöönsä kaikkia koettelemisen keinoja, mihin hän kykenee, väkivalloin tai petoksella viettelemällä ihmisiä puolelleen. Sillä jos se sallittaisiin pitkäksi aikaa, hän saisi monia heikkoja luopumaan uskosta ja estäisi uskoon tulemasta monia sellaisia, joille Jumala ei tahdo näin tapahtuvan. Juuri siitä syystä, ettei hän pääsisi tätä tekemään, hänet on sidottu.” (Jumalan valtio 20,8).Tuhatvuotinen valtakunta merkitsee siis sitä, että Kristus hallitsee Kirkossaan, elävissä ja kuolleissa.
Ahdistuksen aika
Lopulta seuraa kolmen ja puolen vuoden aika, jona Saatana päästetään irti. Se merkitsee ahdistuksen aikaa. Augustinus pitää tiukasti kiinni siitä, että tuonakaan aikana valitut eivät lankea. Vain ne lankeavat, joiden nimeä ei ole merkitty elämän kirjaan. Toisaalta elämän määrätyt löytävät edelleen Kristuksen – myös pikkulapsia kastetaan ja tuodaan näin Jumalan valtion kansalaisiksi.
Ilmestyskirjan peto on jumalaton valtio itsessään. Sen kuva tarkoittaa niiden ihmisten teeskentelyä, jotka tunnustavat uskoa mutta kieltävät sen teoillaan. Pedon merkin ottamisella Augustinus ei ymmärrä mitään muuta kuin sitä, että ihminen kuuluu Saatanan valtioon ja osoittaa sen ottamalla merkin “otsaansa” eli tunnustautumalla julkisesti ja “käteensä” eli toimimalla sen mukaisesti.Pyhien kimppuun ryntäävät Goog ja Magog eivät tarkoita jossakin päin eläviä barbaarikansoja, vaan Saatanan valtiota, jossa nyt sekä kansa että sen ruhtinas tekevät raivokkaan hyökkäyksen. Vastaavasti pyhien leiri ei ole tietyssä kaupungissa, vaan kaikkialla, minne Kristuksen Kirkko on levittäytynyt. Taivaasta tuleva tuli ei ole viimeinen rangaistus, vaan ainoastaan esimakua siitä, mitä viimeisellä tuomiolla on tulossa.
Huomioita tulkinnan päälinjoista
Augustinuksen Ilmestyskirjan tulkinta on monin tavoin hyvin mielenkiintoinen ja kiehtova. Yleensäkään hän ei rajoitu teoksissaan vain kirjaimelliseen tulkintaan vaan turvautuu ei-kirjaimelliseen. Ilmestyskirjan väkevien kuvien kohdalla tämä on välttämätöntä ja seuraa Johanneksen omaa intentiota. Kokonaan toinen asia on, että myös moni synoptikkojen kohta tulkitaan nyt ei-kirjaimellisesti.
Merkittävää on, että Augustinus muotoilee sen, mitä nykyään kutsutaan rekapitulaatioteoriaksi. Sen mukaan Ilmestyskirja ei kuvaa maailmanhistoriaa yhtäjaksoisesti, vaan kertoo samat asiat useaan kertaan ja eri näkökulmasta. Modernille raamatuntutkijalle tämän ainoa vaihtoehto on katsoa kirjan kokonaisuuden koostuvan pienistä aiemmin itsenäisistä palasista. Augustinus muotoilee rekapitulaation näin:
“Tässä kirjassa, jonka nimi on “Ilmestys”, sanotaan monia asioita hämärästi. Näin lukija saa hengessään harjoitusta, ja siinä on vain harvoja kohtia, joiden selkeästä sanomasta muut kohdat saavat valaistusta, tosin vaivalla. Suurin syy on siinä, että hän toistaa samat asiat monessa muodossa siihen tapaan, että näyttää siltä kuin hän puhuisi yhä uusista asioista, vaikka hän puhuu juuri samoista eri tavoin uudessa asussa” (Jumalan valtio 20,27).
Yksityiskohtia
Augustinuksen opetus lopunajoista sisältää monia mielenkiintoisia yksityiskohtia, joista poimin esille muutamia.
Kun viimeinen tuomio alkaa, Raamatun mukaan kirjat avataan ja avataan myös elämän kirja. Mitä nämä kirjat ovat? Augustinuksella ei ole vaikeutta määrittää, mitä nämä kirjat ovat. Esille otetaan Vanha testamentti ja Uusi testamentti. Niiden perusteella tutkitaan ihmisen elämä ja katsotaan, onko nimi elämän kirjassa vai ei.
Esille ottamani jaksoissa Augustinus selittää Uutta testamenttia. Hän kuitenkin lupaa käsitellä Vanhaa testamenttia Uuden testamentin selittämisen jälkeen ja myös pitää lupauksensa 20. kirjan luvusta 31 alkaen. Tämä jakso on varsin valloittavaa luettavaa ja suosittelen sitä jokaiselle. Kaksi testamenttia kuuluvat todellakin yhteen!
Augustinuksella on modernia lukijaa hieman hymyilyttävä tapa tehdä ongelmia asioista, joita me emme tule ajatelleeksikaan. Raamattu ei ole ristiriitainen, ja kun se puhuu lopunajoista monessa eri kohdassa, perusteellisella pohtijalla riittää ihmettelemistä. Jos kaikki kuolevat, mitä on ajateltava niistä, jotka Kristuksen saapuessa temmataan häntä vastaan? Augustinuksen vastaus on, että he silmänräpäyksessä nukkuvat kuoleman uneen ja heräävät ylösnousemukseen.
Miksi kaikki tämä?
Augustinus tietää varsin hyvin käsittelevänsä vaikeita asioita ja erityisesti selittäessään Ilmestyskirjaa olevansa usein epävarma. Siitä huolimatta – ja tämän voi ulottaa koko hänen lopunaikoja käsittelevään opetukseensa – hän osaa löytää varman pohjan:
“Kuitenkin seuraavissa sanoissa: “Hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä mitään kipua ole enää oleva” kuulemme niin kirkasta puhetta tulevasta maailmanajasta, pyhien kuolemattomuudesta ja heidän iankaikkisuudestaan – silloinhan vain ja siellä vasta kaikki tuo mainittu lakkaa – että me emme voi etsiä emmekä lukea Pyhästä Raamatusta mitään selkeää, jos pidämme tätä hämäränä.”(Jumalan valtio 20,27).
