”Armolahjat”, ”henkilahjat”, ”karismat”, tai millä nimellä niitä kutsutaankin, toisaalta innostavat monia Raamatun lukijoita, toisaalta aiheuttavat myös hämmennystä siellä, missä niiden käyttö ei kuulu perinteeseen. Kyse on raamatullisesta asiasta, jota on tarkasteltava nimenomaan Raamatusta lähtien. Tässä esityksessä asiaa katsotaan muutamasta eri näkökulmasta.
Ensimmäinen esille nostettava kysymys on ”armolahjan” käsite. Sillä miten tämänhetken suomalainen kristitty kuulee sanan, ei ole suoraa vastinetta Uudessa testamentissa. Tässä kuten monessa muussakin kysymyksessä ajattelutapaamme vaikuttaa hämmästyttävässä määrin perinne ja tällä kertaa nimenomaan amerikkalaisperäisestä maailmasta virtaava vaikutus. ”Armolahjoiksi” ymmärretään tällä hetkellä yleensä lähinnä kielilläpuhuminen, sen selittäminen, profetoiminen ja sairaiden parantaminen eikä juuri muuta. Näiden puuttuessa näköpiiristä kysytään huolestuneena, miksi tietyssä seurakunnassa ei esiinny ”armolahjoja”. Kysymys on sinänsä aiheellinen, mutta se tulee muotoilla toisin: Miksi tietyssä seurakunnassa ei esiinny kielilläpuhumista, sen selittämistä, profetoimista tai sairaiden parantamista? Näistä puhuu yksityiskohtaisimmin Paavali Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvussa 14, joka kannattaa siksi ottaa tarkastelun kohteeksi. ”Armolahjan” käsite on kuitenkin toinen ja siihen on syytä pureutua – mikä siinä on raamatullista, mikä nousee omasta tai vieraasta perinteestä?
Kharisma – ”lahja” eikä ”armolahja”
”Armolahjaksi” käännetty Paavalin käyttämä sana kharisma on oman aikansa jokaiselle ymmärrettävää kreikkaa. Sen taustalla on ensin sana kharis. Tämän laajamerkityksisen sanan me tunnemme lähinnä merkityksessä ”armo”, mutta sillä on myös monia muita merkityksiä, ennen muuta perusmerkitys”suosio”. Siitä johtuu verbi kharizo, jonka tärkein merkitys on ”osoittaa ystävällisyyttä t. suosiota”, ”suoda”, tai ”antaa lahjaksi”. Sana kharisma on Uuden testamentin aikana suhteellisen harvinainen maallisessa kielenkäytössä, mutta esiintyy hieman useammin juutalaisten kirjoittamissa teksteissä. Se tarkoittaa sananjohdon perusteella sitä, mikä on ystävällisesti suotu tai annettu lahjaksi. Perusmerkitykseltään kharisma ei siis ole mitenkään hengellinen, vaan se tarkoittaa ”lahjaa”, olipa se sitten sormus, maatila – tai sellainen erityinen lahja, joka liittyy seurakunnan elämään. Jo nopea vilkaisu osoittaa, että sana esiintyy Uuden testamentin puolella sekä laajassa merkityksessä, missä käännös ”armolahja” johtaa väärälle polulle, että suppeammassa, missä voidaan hyvin puhua ”armolahjasta”.
Laajassa merkityksessä sana ei siis viittaa lainkaan yhden ihmisen saamaan lahjaan tai palvelutehtävään. Myös kreikaksi käännetyissä juutalaisissa tekstiessä se tarkoittaa lahjaa tai suosionosoitusta hyvin laajassa merkityksessä. Uuden testamentin puolella sama merkitys tulee ilmi seuraavista kohdista:
”Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 6:23)
Nyt ei puhuta erityisestä ”armolahjasta”, joka annetaan vain jollekin kristitylle, vaan Jumalan pelastusteosta joka on lahjoitettu Kristuksessa kaikille. Vastaavanlainen on käyttö myös 2. Kor. 1:
”Tällaisesta kuolemanvaarasta hän pelasti meidät, ja niin hän pelastaa vastedeskin. Me luotamme siihen, että hän on pelastava meidät, kun tekin autatte meitä rukouksellanne. Näin nousee monista sydämistä kiitos Jumalalle siitä armosta, jota hän on osoittanut meitä kohtaan.” (2. Kor. 1:10-11).
Tässä kohdassa on kyse siitä, että Paavali oli kuolemanvaarassa ja Jumala armahti häntä ja pelasti hänet. Kääntäjät ovat syystä karttaneet sanaa ”armolahja”, vaikka alkutekstissä esiintyy sana kharisma.
”Rikkomusta ei kuitenkaan voi verrata armoon. Yhden ainoan ihmisen rikkomus on tosin tuottanut kaikille kuoleman, mutta vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, ansiosta kaikkien osaksi.” (Room. 5:15).
Tällä kohdalla kharisma tarkoittaa sitä Jumalan armotekoa, että hän antaa ihmisille Jeesuksen tähden kaikki synnit anteeksi. Yksittäisen ihmisen saamaan erityiseen palvelutehtävään se ei viittaa.
”Jumala ei peruuta lahjojaan eikä antamaansa kutsua.” (Room. 11:29).
Tässä kohdassa on kyse siitä, että Jumala on antanut Israelille sen lahjan (kharisma) että se on hänen omaisuuskansansa. Kun tätä kohtaa käytetään toisinaan niin, että kerran saatua ”armolahjaa”, kuten kielilläpuhuminen, ei koskaan voi menettää, sitä käytetään siis väärin. Kyse ei nimittäin ole yksittäisen ihmisen saamasta palvelutehtävästä.
Kharisma – yksittäisen ihmisen saama ”armolahja”
Kaikki tähän asti mainitut kohdat puhuvat siis laajasti ottaen ”lahjoista”, eivät ”armolahjoista”. Merkitys on toinen erityisesti silloin, kun siirrytään Ensimmäiseen korinttilaiskirjeeseen, mutta myös tietyissä muissa kohdissa. Nyt kyseessä on yhden ihmisen saama tehtävä. Sanan kharismata (monikko) rinnalle astuu silloin toinen, pneumatika, jonka luonnollinen käännös on ”hengellliset (asiat)” tai vaikkapa ”henkilahjat” (1. Kor. 14:1). Vasta näiden kohtien tarkastelun jälkeen on syytä luopua ahtaasti kielellisestä tarkastelusta ja ottaa esille myös sisällöllisesti niitä asioita, joita meidän keskellämme sanotaan ”armolahjoiksi”. Ehkä siinä vaiheessa osaamme katsoa niitäkin uudesta näkökulmasta.
Koko luku 1. Kor. 12 tekee selväksi, että yksittäisen ihmisen saama ”armolahja” on ymmärrettävä laajasta merkityksestä käsin. Ilmeisesti Korintissa pyrittiin näkemään ”armolahja” hyvin suppeassa merkityksessä, jolloin kyseeseen tulisivat vain muutamat, näkyvästi Hengen aiheuttamat lahjat. Koko nyt esillä olevassa luvussa Paavali tekee lähes jankuttamalla selväksi, että Jumalan antamia lahjoja on monia ja monenluonteisia. Tässä kuten Room. 12:3-8 hän levittää ”armolahjan” käsitteen ulottamaan paitsi kielilläpuhumisen, profetoimisen ja parantamisen myös sellaisiin asioihin, joita me emme pidä ”armolahjoina” ollenkaan.
”Myös palvelutehtäviä on monenlaisia, mutta Herra on sama. Jumalan voiman vaikutuksia on monenlaisia, mutta hän, joka meissä kaikissa kaiken vaikuttaa, on sama. Hän antaa Hengen ilmetä itse kussakin erityisellä tavalla, yhteiseksi hyödyksi. Yhden ja saman Hengen voimasta toinen saa kyvyn jakaa viisautta, toinen kyvyn jakaa tietoa, toiselle sama Henki suo uskon voiman, toiselle parantamisen lahjan, joku saa voiman tehdä ihmeitä, joku profetoimisen lahjan, joku kyvyn erottaa eri henget toisistaan, joku kielillä puhumisen lahjan, joku taas kyvyn tulkita tällaista puhetta. Kaiken tämän saa aikaan yksi ja sama Henki, joka jakaa kullekin omat lahjansa niin kuin tahtoo. Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.” (1. Kor. 12:5-13).
”Sen armon perusteella, joka minulle on annettu, sanon teille jokaiselle: älkää ajatelko itsestänne liikoja, enempää kuin on aihetta ajatella, vaan pitäkää ajatuksenne kohtuuden rajoissa, kukin sen uskon määrän mukaan, jonka Jumala on hänelle antanut. Niin kuin meillä jokaisella on yksi ruumis ja siinä monta jäsentä, joilla on eri tehtävänsä, samoin me kaikki olemme Kristuksessa yksi ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä. Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja. Se, jolla on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan kuin hänellä on uskoa. Palvelutehtävän saanut palvelkoon, opetustehtävän saanut opettakoon, rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon. Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi; joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti; joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin.” (Room. 12:3-8).
”Armolahjojen” joukossa on paljon meille tuttuja asioita, joihin palataan myöhemmin tässä esityksessä. Sen lisäksi listassa on useita sellaisia, joita ei yleensä ”armolahjoiksi” ymmärretä. Niitä ovat esimerkiksi opettaminen, omasta antaminen ja johtaminen. Hyvin vastaavanlainen on opetus 1. Piet. 4:10-11. Kuten jakeessa 12:7 (KR 1938 ”virka”, nyt ”palvelutehtävä”) Myös 1. Tim. 4:14 ja 2. Tim. 1:6 kutsuvat palveluvirkaa ”armolahjaksi”. Mistä siis on kyse?
Molemmissa yllä lainatuissa kohdissa Paavali käyttää kuvaa ihmisruumiista, jossa on hyvin erilaisia jäseniä ja kaikkia tarvitaan. Vastaavasti jokainen seurakunnan jäsen on kasteessa liitetty Kristus-ruumiseen ja jokaisella on oma paikkansa ja tehtävänsä. Ihmiset ovat myös kristittyinä hyvin erilaisia. Kaikki eivät puhu kielillä eivätkä kaikki profetoi, eivät edes kerran elämässään, kuten jotkut väittävät.
Mikä on siis ”(armo)lahja” seurakunnassa?
Nyt osaamme varmaan katsoa asiaa uudesta ja laajemmasta näkökulmasta. ”Armolahjan” supistaminen vain muutamiin Jumalan antamiin lahjoihin vääristää koko kysymyksenasettelun. Ajattele omaa seurakuntaasi ja sen jäseniä. He kantavat vastuuta yhteisestä työstä hyvin eri tavoin. Jokainen ihminen on Jumalan lahja seurakunnallesi, olipa hän sitten ahkera rukoilija, uskollinen palvelija keittiössä, taitava muusikko, hyvä opettaja tai olipa hänellä profetian lahja. Otamme vastaan jokaisen ihmisen ja hänen lahjansa hyvän Jumalan kädestä. Pyhä Henki rakentaa seurakuntaa monin eri tavoin. Kaikki kelpaa, kaikki vaikuttaa yhteiseksi hyväksi, ja kiitämme siitä Jumalaa.
Mutta miten musiikin lahja voi olla armolahja? Jokainen tietää, että pianoa ei opi soittamaan yhdessä rukouskokouksessa ilman Jumalan aivan erityistä ihmettä. Vaaditaan vuosien sitkeää työtä. Eikö laadukkaan säestämisen katsominen ”armolahjaksi” turhenna ”todellisia” Hengen lahjoja, jotka saadaan hetkessä? Varmaan, jos asiaa katsotaan korinttilaisten näkökulmansta, mutta juuri sitä Paavali pyrkii muuttamaan. Lahjat ovat monenlaisia ja kaikki otetaan kiitoksella vastaan. Kun seurakuntaan tulee lahjakas muusikko, otamme hänet vastaan Jumalan lahjana ja katsomme hänen työnsä Jumalan meille antamaksi ”(armo)lahjaksi”. Sama koskee niitä, jotka tekevät uskollista taustatyötä keittiöissä tai eteishuoneissa ja saavat harvoin huomiota. Kiitämme Jumalaa jokaisesta tällaisesta ihmisestä ja opettelemme näkemään armolahjat paljon laajemmin kuin usein ymmärretään.
Muutamia lahjoja
Tässä vaiheessa on syytä tarkastella erikseen muutamia lahjoja, joita Paavali mainitsee, eli kielilläpuhumista, sen selittämistä ja profetoimista. Niiden kohdalla tärkein opetus on 1. Kor. 14, joka paitsi kuvaa suhteellisen laajasti lahjat myös kertoo miten niitä käytetään oikein.
Kielilläpuhuminen on Hengen vaikuttamaa hurmoksellista puhetta. Se on useimmiten rukousta tai Jumalan ylistämistä. Sitä ei kukaan kuulija ymmärrä, ei edes puhuja itse. Puheen tekee ymmärrettäväksi vasta toinen armolahja, selittämisen armolahja. Tämä merkitsee aivan yksinkertaisesti kykyä tulkita kielilläpuhuminen kuulijoille ymmärrettävälle kielelle. Se jolla on profetoimisen armolahja puhuu, toisin kuin kielilläpuhuja, kuulijoilleen kielellisesti ymmärrettäviä sanoja. Profetoiminenkin on silti Hengen vaikuttamaa ja puhuja saattaa olla hurmoksen vallassa. Sanat eivät tule hänestä itsestään. Jumalan Henki paljastaa hänelle jotakin sellaista, joka ei tule hänen omista ajatuksistaan. Profetoiminen ei ollenkaan välttämättä ole tulevaisuuden ennustamista. Ennemminkin se merkitsee sitä, että Jumala avaa ihmisen silmät näkemään nykytilassa sellaista, mitä muut eivät näe. Esim. jakeissa 24-25 käy ilmi, miten profeetta voi nähdä ihmisten kaikkein salatuimmatkin ajatukset.
Miten näitä lahjoja sitten Korintissa käytettiin ja miten niitä on Paavalin mukaan käytettävä? Kielilläpuhujan ongelma on, ettei kukaan ymmärrä hänen puhettaan. Korintissa se ei ilmeisesti haitannut ketään, mutta Paavalia se vaivasi. Paavali käyttää talonpoikaisjärkeä tavalla, joka joko riemastuttaa tai loukkaa lukijaa. Ei hänenkään käynnistään Korintissa olisi mitään hyötyä, elleivät korinttilaiset ymmärtäisi yhtään sanaa. Kielilläpuhuja on muukalainen kuulijalle niin kauan kuin nämä kaksi eivät ymmärrä toisiaan. Seurakunnan kokouksessa tämä johtaa kummallisiin tilanteisiin. Toinen puhuu pitkään ja toinen yhtyy hänen puheeseensa sanomalla aamenensa, mutta hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä puhuja oikeastaan sanoi. Siksi kielilläpuhuminen ei tee kenestäkään uskosta osattomasta uskovaa (21-22). Tästä seuraa, että jokaisen kielilläpuhujan on rukoiltava selittämisen taitoa. Tämän Paavali sanoo siitä huolimatta, että hän itse on korinttilaisten rinnalla ylivertainen kielilläpuhuja. Omaa lahjaansa halveksimatta hän sanoo, ettei hän käytä sitä seurakunnan jumalanpalveluksessa. Sen paikka ei ole siellä, ellei ole selittäjää.
Profetoimisen laita on toisin ja siksi sillä on käyttönsä myös jumalanpalveluksissa. Profeetan puhe on kuulijoille rakennusta, kehotusta ja lohdutusta. Toisin kuin käsittämättömästä puheesta siitä on hyötyä seurakunnalle. Paavali ottaa esille hurjalta kuulostavan esimerkin: Jos seurakunnassa on paljon profeettoja ja uskosta osaton kävelee sisälle jumalanpalvelukseen, hänen salaisimmatkin ajatuksensa tulevat julkisiksi. Se olisi sisään tulijalle valtava osoitus siitä, että Jumala on seurakunnan keskellä. Tällaisen puheen hän ymmärtää ja se voi tehdä uskosta osattomasta uskovan.
Ei ehto eikä tae
Toisinaan kuulija saa käsityksen, että käsillä ei ole oikeaa seurakuntaa, koska tiettyjä armolahjoja ei esiinny. Silloin nämä armolahjat katsotaan oikean uskon ehdoksi. Toisaalta taas saatetaan sanoa, että käsillä on oikea seurakunta, koska siellä nämä lahjat esiintyvät. Silloin nämä lahjat katsotaan oikean uskon takeeksi. Me kiistämme nämä molemmat väitteet.
On yksi ainoa ehto sille, että käsillä on oikea seurakunta: Tarvitaan oikea, apostolinen evankeliumi ja sen mukaan jaetut sakramentit. Missä ristiinnaulittu Kristus ottaa pois synnit ihmisten omiltatunnoilta, hänen Kirkkonsa on läsnä ja hoitaa niitä, joita varten Herra tähän maailmaan tuli. Missä ihmiset puetaan kasteessa Kristukseen ja missä ihmiset polvistuvat ottamaan vastaan hänen ruumiinsa ja verensä, ollaan oikean ja aidon asian äärellä.
Mikään lahja ei myöskään takaa, että käsillä on oikea seurakunta. Sanoohan Herra näin:
”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon. Monet sanovat minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja.’ Mutta silloin he saavat minulta vastauksen: ’En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!'” (Matt. 7:21-23).
Raamatulliset lahjat on annettu meille käytettäviksi eikä niitä saa sammuttaa. Samalla on oltava tarkkana, että niiden varjolla ei opeteta aivan toisenlaista evankeliumia. Jokainen lahja osoittaa Kristukseen, ja juuri niin toimii Jumalan Pyhä Henki.