Todellisuuden avautuessa

Olemme saaneet elämämme aikana asua monessa maassa ja maanosassa. Myanmariin asetuttuamme olemme jälleen kokeneet sen, miten on kaksi kokonaan eri asiaa käydä ja asua vieraassa maassa. Käydessään voi kuoria kermat päältä. Asuessa olemme osa ympäristöämme kaikilla mausteilla.

Myanmarista ja sen yhteiskunnallisesta muutosprosessista puhutaan tiedotusvälineissä paljon. Tähän liittynee myös sisäistä toivetta siitä, että asiat olisivat pian paljon paremmin, ja että elämä olisi vapaampaa ja vauraampaa. Näin saamme toki toivoa ja ennen kaikkea toimia olojen parantamiseksi. Katutasolle, ihmisten arkeen uudistukset saapuvat hitaasti ja elämä jatkuu karuna. Samoissa slummeissa, joissa elettiin viime vuonna, eletään tänäkin vuonna. Väestön eriarvoisuus ei muutu muutamalla poliittisella päätöslauselmalla. Kristittyjen asema on syrjitty, vaikka perustuslain mukaan vallitsee uskonnonvapaus.

Myanmar on kontrastien maa. Luonnon kauneus ja ihmisten ystävällisyys ja aitous puhuttelevat. Rikkaiden ja köyhien välinen syvä kuilu surettaa. Tilanne vaivaa. Valtiollisen byrokratian rattaissa ulkopuolelta tulevaan suhtaudutaan varauksin. Avustusjärjestöjen lisäksi tarvitaan kansainvälisiä yrittäjiä rohkeisiin investointeihin olojen kehittämiseksi.

Valtauskonnon eli Theravada-buddhalaisuuden kannattajien valta-asema on erittäin vahva sekä uskonnollisesti että yhteiskunnallisesti. Buddhalaisuus ja nationalismi ovat lujasti sidoksissa toisiinsa. Välillä tulee pohdiskeltua, voisiko temppeleihin ja patsaisiin käytetystä kullasta ”lohkaista” vaikkapa osan köyhien hyvinvoinnin parantamiseksi? Matka slummien ja kullalla koristeltujen temppelien välillä on maantieteellisesti lyhyt. Kuitenkin nämä ovat kuin kaksi täysin eri maailmaa, kaukana toisistaan. Moni kaivaa roskiksia löytääkseen edes niukan päivittäisen ravinnon. Kullan kimallus ja hymyilevät Buddhan patsaat eivät auta dyykkaajan tarpeissa.

Lähetystyöntekijänä tuntee pienuutta ja voimattomuutta tämän kaiken keskellä. Tunne on varmasti myös tarpeellinen. Kristillisten toimijoiden sinänsä arvokasta avustustoimintaa ajatellessa tulee miettineeksi, tyydytäänkö vain ulkonaiseen auttamiseen? Uskommeko, että evankeliumi ei ole vastakohta aineelliselle auttamiselle? Valitettavasti Luterilainen Maailmanliittokin (LML) on tehnyt avustustoiminnassaan tässä maassa linjauksen, jossa vapaaehtoisesti suljetaan suu julistamiselta ja opettamiselta. Tämä kävi ilmi yrittäessämme LML:n jäsenkirkon virallisina lähetteinä saada viisumia varten tarvittavan kutsukirjeen. Sitä emme saaneet. Perustelut: toimenkuvaamme kuuluu myös opetusta ja julistusta eli olemme lähetystyöntekijöitä. Tämän selittäminen olisi kuulemma liian vaikeaa LML:n palveluksessa oleville muslimeille, hinduille ja buddhalaisille.

Lähetystyössä ajallisen ja iankaikkisen avun erottaminen toisistaan on kohtalokasta  kristillisen kirkon, sen järjestöjen ja ennen kaikkea autettavien ihmisten kannalta, joilla on oikeus saada kuulla evankeliumi. Annammeko virheellisen ja valheellisen kuvan todellisuudesta, ikään kuin ihmisellä voisi olla kaikki olennainen tarvittava ilman pelastuksen evankeliumiakin? On ollut pysäyttävää tavata hissin ovella ihminen, joka nähdessään ristin lähetin kaulassa tunnustautuu iloisesti kristityksi. Pelkäämmekö evankeliumin tuovan lisärasitusta köyhyydessä kamppaileville ihmisille, joilla jo ennestäänkin on tarpeeksi vaikeaa? Paavali tiedosti tämänkin vaaran lähetystyössä: ”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat.” (1. Kor. 15:19)