Tietoisia tekoja

Olin sunnuntaina kirkossa. Taas. Hyvä että olin. Tuttu seurakunta ja tutut ihmiset, joiden joukossa on mukava olla. Sovin kai joukkoon. Minunkin lapset on puettu sievästi kirkkomatkalle. Se kyllä tarkoitti taas kotona äänen korottamista, keskimmäinen kun olisi mielellään lähtenyt likaisessa paidassa messuun.

Minäkin lausuin kaikki seurakunnan puheosuudet ulkomuistista. Painoin pääni tai nousin seisomaan ensimmäisten joukossa. Se kyllä edellytti omista ajatuksista havahtumista tietyin väliajoin. Annoin tietenkin jotain pientä kolehtiin. Enempää ei lompakossa ollut ravintolareissun jäljiltä. Messun jälkeen koko perhe siirtyi rauhallisesti autoon. Vasta ovien sulkeuduttua tiuskaisin pojalle huonosta käytöksestä.

Seurakuntaa sanotaan syntisten sairaalaksi, paikaksi jossa voi olla oma itsensä, kaikki saavat tulla jne jne. Ja kuitenkin messu on toisinaan näytelmä, jossa kristityn ihannetta esittävät ihmiset ajattelevat häpeissään: Onneksi he eivät tiedä millainen minä oikeasti olen.

Menin taas maanantaina töihin. Mietin aamulla asuun sopivaa korua. Jätin ristin pukeutumispöydälle. Kuuntelin pari typerää juttua. Se kyllä edellytti omantunnon äänen vaimentamista. Kerroin viikonloppukuulumisia. Jätin messun mainitsematta. Söin työpaikkaruokalassa siunaamattoman annoksen – tai hiljaa mielessäni ja käsiä ristimättä kyllä siunasin.

Kristittyjä sanotaan suolaksi ja valoksi. Kuitenkin usein maailman keskellä pimeät ja tyypit mauttomat tyypit huokaavat: Onneksi he eivät tiedä millainen minä oikeasti olen.

Isä, anna meille anteeksi. Me todella tiedämme mitä teemme, ja niin tiedät sinäkin.