Telttaretkellä

”Se louhii maata altamme!”, hän huusi katsoen alas korkealta hiekkakivikalliolta. Jalkojen alla oli korkea lähes pystysuorana maasta nouseva punainen laakea kallio, jonka laidalta ei nähnyt toiselle laidalle, mutta nyt sen juurella jalkojen alla olevaa korkeaa perustaa louhimassa oli kaivinkone. Tuo kallio oli kuin ikoninen keskellä Australian erämaata kohoava Ayers Rock tai Uluru, kuten alkuperäiskansat sitä kutsuvat.

Hän juoksi laakean kallionlaen toiselle laidalle kertomaan uutisestaan ja tuli pian hengästyneenä ystäviensä luokse. Ystävät olivat aamulla tehneet myös havainnon. Yön aikana kullekin kallion syrjälle oli ilmestynyt kaivinkone ja kuorma-auto. Niitä oli yhteenlaskettuna liki kymmenkunta ja ne ympäröivät kalliota sen joka kantilta. Tuota yhtä aamulla työnsä aloittanutta lukuun ottamatta, muut kaivinkoneet lepäsivät aloillaan kauhat alakuloisesti maata vasten roikkuen. Tuttavat rauhoittelivat pelästynyttä ystäväänsä, mutta kehottivat tätä kuitenkin varmuuden vuoksi siirtämään telttapaikkansa keskemmäksi kalliota. Maata kyllä riittäisi, vaikka sitä nyt ikävästi louhikin pieniksi palasiksi tuntemattomista saapunut kaivinkone. Eihän suurta kalliota hetkessä murennettaisi eikä olisi varmuutta olisiko kyseessä vain jokin erikoinen erehdys tai tilapäinen vaikeus, joka pian päättyisi.

Kaivinkoneen kauha nousi jälleen ja sai lohkaistuksi irti kappaleen hiekkakiveä. Oli parasta ottaa varmuuden vuoksi muutama askel kauemmas reunalta. Hän katsoi paikalle ihmettelemään saapuneita ystäviään hätääntyneenä. ”Mitä tämä tarkoittaa? Miksi se tekee näin?” Yksi kaveruksista kohautti hartioitaan ja lähti kohti omaa toisella kallion syrjällä olevaa aluettaan. Toinen ystävistä tuli lähemmäs ja tarttui tiukasti olkapäistä häkeltynyttä ystäväänsä ja rutisti tiukasti, mutta hellitti otteensa nähdessään hetkeä aiemmin omaa aluettaan kohden lähteen ystävän tullen juosten takaisin kotitasanteensa suunnalta.

Työpäivänsä kallion toisella laidalla oli aloittanut myös toinen kauhakuormaajista, joka telat maata ruopien könysi kallion kylkeä vasten ja aloitti pala kerrallaan määrätietoisesti murtamaan pieniä palasia siitä perustasta, jolla ystävät olivat asuneet koko elämänsä.

Ystävät tekivät päivän askareensa hämmentyneinä mutta päättivät illalla kokoontua kallion laelle tutulle nuotiopaikalle keskustelemaan kummallisista tapahtumista. Maa oli tärähdellyt parilla kulmalla koko päivän. Vaikkakaan suuren kallion vauriot eivät olleet juuri korkealla kalliolla elävien ystävien elintilaa vieneet, oli telaketjujen kirskunta kuulunut pistävänä korviin koko päivän ja vieras dieselöljyn katku oli selvästi ja voimistuvana havaittavissa.

Ystävät kokoontuivat pian auringon laskeuduttua vaatimattomalle nuotiopaikalleen. Ensimmäinen paikalle saapuneista kokosi kasaan pienet pilkkeet ja teki tulet. Muut tovereista pyörittivät piirin laidalle yhden ylimääräisen ja muita suuremman kiven istumista varten.

Pian ensimmäisten liekkien lyödessä maanomistaja ilmestyi kallion laelle. Maanomistaja oli tavallinen vieras vuokralaistensa iltanuotiolla ja tuona iltana aivan erityisen odotettu. Hänen odotettiinkin saapuvan pian leiritulien sytyttyä ja selittävän vuokralaisilleen mitä hänen omistamallaan maapalalla on tapahtumassa. Hänen raskaat askeleensa pölläyttivät tulessa punertavaa hiekkaa ilmaan, ja hän istahti kivelle nuotion ympärille. Maanomistaja laski reppunsa maahan eteensä, veti piippunsa povitaskustaan ja puhalsi piipustaan edellisen pesällisen perät, ja aloitti rauhalliseen tapaansa täyttämään uutta piipunpesällistä.

Maanomistaja oli toki muutenkin perusluonteeltaan vähäpuheinen eikä vieraillessaan jäänyt jutustelemaan erikseen vuokralaistensa kanssa, mutta tänään hän vaikutti tavallista raskasmielisemmältä ja alakuloisemmalta. Ystävät odottivat malttamattomana selitystä maanomistajalta selitystä päivän tapahtumille, mutta tämä tuntui toimivan kuin hidastetussa filmissä eikä hänen katseensa ollut vielä kohdannut muiden katseita. Maanomistaja veti reppunsa esille ja veti esille voipaperiin käärityt eväänsä. Omistaja repi eväsleivän osiin ja laittoi paketin kiertämään nuotion ääreen. Samoin hän teki juomapullolleen.

Tapa oli toki tuttu aiemmilta vierailuilta, mutta tällä kertaa vaiteliaan maanomistajan eväiden jako tuntui piinaavalta. Samalla yksi ystävistä havahtui matalaan telaketjukaivinkoneen murinaan kallion alapuolelta ja nousi äkillisesti seisomaan ja sai samalla maanomistajan nostamaan katseensa. Vuokranantaja puhalsi tyyneen erämaan yöhön paksun kaakaolta tuoksuvan savun, joka pian sekoittui nuotion pieneen liekkien imuun, ”Te olette huomanneet perustanne murenevan”, vuokranantaja asetteli sanojaan hitaasti. ”Kalliostanne ei jää kiveä kiven päälle.”

”Miksi, miksi sinä sallit sen? Missä meidän oikeutemme elää ja asua täällä? Etkö muista, olemme asuneet täällä aina, koko elämämme ja isämme ja äitimme ennen meitä? Eikö tämä kallio ole suojeltu?” Vuokranantaja teki edessään laajan kaaren piipullaan ja totesi lyhyesti, ”Ei tämä täällä ole pysyvää. Ei mikään täällä.”

Ystävät hiipuvan nuotion ympärillä olivat vaiti. Kaikki olivat. Se mitä eväistä oli jäljellä palasi kierroksen tehtyään takaisin maanomistajalle, joka pakkasi ne takaisin reppuunsa ja nousi paikaltaan. Reppu jäi nuotiopaikalle, mutta maanomistaja lähti ja katosi pian pimeään. Tuli kitui hetken, sammui ja viilenevä yö laskeutui nuotiopaikan ylle.

Tuskin aamuaurinko ehti valaista kalliota kokonaan, kun kaivinkoneet virkosivat rouhimaan erämaan keskellä punertavana nousevaa hiekkakiveä. Tyhjällä kallionlaella tuuli kevyesti, kun keltainen Yanmar kauhaisi nuotiopaikan suurimman istuinkiven kauhaansa ja pudotti sen pehmeästi kuorma-auton lavalle. Sen kauha nousi tasaisin väliajoin korkeuksiin tervehtien toiselta puolelta työnsä aloittaneita kauhakuormaajia.

Kun työ tuli valmiiksi, telat vetivät kaivinkoneet horisontin taakse. Muutama telttakeppi sojotti kuorma-auton kyydistä, mutta se ei juuri herättänyt kenessäkään huomiota.

Maa oli tasoitettu sopivaksi asua. Se oli tismalleen samanlaista erämaata kuin kaikki satoja kilometrejä ympärillä joka ilmansuuntaan.