Tasavaltalainen ihmettelee: Kuningas ja Narrikuningas

– Teidän Majesteettinne, Jumalan valtakunnan lapsina me lausumme teidät tervetulleeksi kuninkaiden Kuninkaan nimeen.

– Hänen nimessään ja esimerkkiänsä seuraten minä tulen, en palveltavaksi vaan palvelemaan.

Näillä sanoilla alkoi Hänen Majesteettinsa Charles III:n kruunajaiset Westminster Abbeyssa lauantaina 6.5. Kruunajaismessu jatkui kuninkaan vannomalla valalla, jossa hän lupasi paitsi hallita perintömaitaan niiden lakien ja tapojen mukaisesti, myös ylläpitää Jumalan lakeja ja evankeliumin julistusta, lain säätämää ”Protestanttista, Reformoitua Uskontoa, Englannin kirkon oppia, jumalanpalvelusta, asetuksia ja hallintoa, niin kuin Englannissa on lailla säädetty”.

Odotetusti tapahtumaan suhtauduttiin hyvin vaihtelevasti. Haltioituneiden kansanjoukkojen ohella tapahtumapaikan lähettyvillä osoitettiin mieltä ”Not my king!”-kyltein. Joillekin kuningashuone on näkyvä ja hintava osoitus ihmisten epätasa-arvosta ja taantumuksellisista arvoista, joiden ei enää pitäisi hallita sekulaarissa ja demokraattisessa maailmassa.

En nähnyt kruunajaismessusta kuin uutispätkiä. Joitakin kiinnostavia juttuja siitä kyllä luin. Vähän yllätyin, miten tapahtuma herätti tunteita peritasavaltalaisessa Suomessammekin. Monet kristityt olivat aidosti iloisia. He näkivät kruunajaismessun evankeliumin julistustapahtumana. Joku ihasteli messun syvällistä liturgiaa. Jotkut sanoivat, että Eurooppaa muistutettiin sen kristillisistä juurista ja varsinkin siitä, että ”hallitsijat ovat saaneet valtuutensa Jumalalta” (Room. 13:1).

Jouduin oikein miettimään, miksi en innostunut seuraamaan kruunajaisia edes jälkikäteen. Pakko myöntää, että ajattelin tapahtumaa vähän teatraalisena. En ole koskaan ollut kiinnostunut kuninkaallisten avioliitoista ja -eroista, kuningashuoneiden skandaaleista tai kruununprinssien ja -prinsessojen syntymistä. Samoin en oikein ymmärrä seremoniallisten johtajien merkitystä. Moni näkee asiat kuitenkin toisin ja saa ilman muuta nähdä. Mikä minä olen halveksimaan sellaista, mitä en ymmärrä?

Mutta se monien kristittyjen hieno kokemus, että Jumalan sana ja evankeliumi pääsivät nyt laajasti kuuluviin? Se, että peittelemättömän avoimesti Pyhää Kolmiyhteistä Jumalaa avuksi huudettiin, että pääministeri luki Raamattua ja että tilaisuutta seurasi eri tavoin uskovia ja uskomattomia ihmisiä kaikkialla maailmassa?

Minulle kristittynä ja pappina tämä Sanan läsnäolo ihmisten keskellä on tärkein kysymys kirkon kaikissa julkituloissa. Myös me elämme valtiokirkollisuuden jälkeistä aikaa. Myös meidän yhteiskunnassamme tuntuu vähintään jälkivaikutus ennen kaikkialla läsnä olevasta kirkosta. Sitä paitsi Suomen evankelisluterilaisella kirkollakin on omat tasavaltalaiset ”kruunajaismenonsa”: pari kuukautta sitten vietettiin jälleen valtiopäiväjumalanpalvelusta.

Näissä ajatuksissa kuuntelin arkkipiispan avajaispuheen toukokuun kirkolliskokousviikon alkaessa. ”Mitäs kirkolle kuuluu?”, aloitti arkkipiispa. Puheen edetessä kysymys muuttui muotoon: Mitä ihmisille kuuluu? Arkkipiispa piti kirkon varsinaisen tehtävän kannalta hyvin tärkeänä tiivistä integroitumista ympäröivään todellisuuteen. Kirkko ei saa vaikeuksistaan huolimatta käpertyä itseensä. Kai Charles III:n kruunajaisissakin oli kyse kirkon ojentautumisesta ulospäin.

Kirkon pitkä kokemus osoittaa kuitenkin, että integroituminen valtaan – yksinvaltaan, hirmuvaltaan, mutta myös kansanvaltaan – on kirkolle aina ollut vaarallista. Monet näkevät luisun alkaneen viimeistään keisari Konstantinus Suuren ajoista, jolloin syrjitystä kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonto. Mutta mikä olisi ollut vaihtoehto? Ymmärtäisin, että kirkko joutuu maailmassa loppuun saakka elämään turmelevan vallan ja ympäristöään siunaavan vaikutusvallan jännitteessä. Olen vakuuttunut, että valta-asema ja sen säilyttäminen on tuottanut kirkollemme vakavaa vahinkoa. Toisaalta tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olen saanut syntyä oikeus- ja hyvinvointivaltioon, jonka taustalla tuntuu luterilaisen kristinuskon vaikutus – siis kirkon valta. Olen kiitollinen siitä, että melko maallistuneesta sukutaustastani huolimatta minut aikoinaan kannettiin kasteelle, vietiin seurakunnan päiväkerhoon ja laitettiin rippikouluun. Ilman avaralle ulottuvaa kansankirkon vaikutusta sitä tuskin olisi tapahtunut. Samoin ihailen sitä, miten kirkko on käyttänyt resurssejaan mm. lähetystyöhön ja paljoon muuhun sellaiseen, minkä ansiosta sukupolvi toisensa jälkeen on voinut oppia tuntemaan Kristuksen ja lähteä rauhassa tästä elämästä.

Palaan kuninkaan kruunajaisiin. Palvelivatko ne Kristuksen kirkon asiaa? Voi olla. Ehkä joku pitkästä aikaa muisti, että Jumalakin voi olla olemassa. Joku toinen taas vahvistui siinä ateistisessa vakaumuksessaan, että kristillinen usko on samanlaista tyhjää muotomenoa kuin seremoniallista valtaa käyttävä kuninkaanvalta. Myönnän: minua huvittivat kuvat viittaan puetuista ja kruunupäisistä kuninkaallisista. Silti on pakko olla varovainen. Olisinko ollut mukana nauramassa sillekin Kuninkaalle, jonka ruoskituille hartioille oli levitetty purppuraviitta ja päähän painettu orjantappurakruunu? Jonka valtaa ei tuossa hetkessä kukaan voinut aavistaa?

Kunpa osaisi olla halveksimatta Jumalan salattua työtä, joka jatkuu niin ihmeellisesti ja mitä kummallisemmissa puitteissa. Myös tämän meidän kirkkoparkamme puitteissa. Itse voin vain pyytää, että hänen valtakuntansa tulisi meidänkin luoksemme ja hänen tahtonsa tapahtuisi minunkin kohdallani. Onhan siinä oikeasti ihmettelemistä, että hänen armonsa on onnistunut löytämään minutkin, ”kadotetun ja tuomitun ihmisen”. Kun voisi olla tässä työssä jotenkin mukana! Iloitsen jokaisesta, joka tätä haluaa edistää, istui hän sitten kuninkaan valtaistuimella tai Turun kristillisen opiston istuntosalissa.