On tosiasia, että pienemmillä pitäjillä kirkko voi yleisesti paremmin kuin suurissa kaupungeissa.
Tämän lisäksi Hengellä ja Helsingillä on kuitenkin jokin erityislaatuinen ja hieman selittämätön suhde toisiinsa – Helsingissä kirkolla on vaikeampaa kuin missään muualla Suomessa.  

Jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten, vuonna 1990, yli viidennes Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä kuului joko Helsingin tai Espoon hiippakuntiin. Sen jälkeen muuttoliike etelään on jyllännyt hyvän aikaa. Olisi siis helppoa otaksua Pääkaupunkiseudun hiippakuntien paisuneen edustamaan jo paljon suurempaa osaa evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä. Asia on kuitenkin toisin. Helsingin ja Espoon hiippakuntiin kuuluu edelleen reilu viidennes kirkon jäsenistä. Asiaan on vain yksi selitys – Helsingissä asuminen altistaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhteydestä irtaantumiselle.

Helsingissä ovi käy
– molempiin suuntiin

Helsingissä sekä erotaan että liitytään kirkkoon eniten suhteessa asukasmäärään. Maanlaajuisesti tarkasteltuna herätysliikkeiden alueellinen aktiivisuus vahvistaa kirkkoon kuulumisen todennäköisyyttä alueella. Helsingissä tämäkään ei päde – alueella ovat läsnä kaikki herätysliikkeet. Myös kirkolliset toimitukset keräävät Helsingissä suhteessa maan pienimmät prosenttiosuudet.

Näitä lukuja on pyritty Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Hanna Salomäen mukaan selittämään muun muassa alueen ikärakenteella ja maahanmuuttajien osuudella. Salomäki lisää kuitenkin, ettei näiden tekijöiden vaikutus ole aivan yksiselitteinen.

– Vaikka Espoon ja Helsingin hiippakuntien väestökehitys on monella tavoin samanlainen, Espoon hiippakunta näyttäytyy selvästi kirkkoon sitoutuneempana hiippakuntana kuin Helsingin hiippakunta, Salomäki kirjoittaa Kirkkoon sitoutumisen alueelliset erot -artikkelissaan.

Selittävät sosiaaliset normit

Mikä Helsinkiä vaivaa? Eräs vastaus saattaa löytyä ympäröivän kulttuurin vaikutuksesta.

– Laajat yhtenäiset korkean kirkkoon kuulumisen alueet merkitsevät sitä, että myös sosiaalisessa ympäristössä odotusarvo on kirkkoon kuuluminen. Tällaisella alueella kirkosta eroaminen merkitsee sosiaalisesta normista poikkeamista. Vastaavalla tavalla niillä seuduilla, joilla kirkkoon kuuluminen on merkittävästi alhaisempaa, sosiaalinen ympäristö tuottaa painetta kirkosta eroamiseen, Salomäki toteaa.

Hunks-Sauli sai tanssista tarpeekseen

Helsingin viihde-elämä sai jäädä, kun Sauli Kemppainen muisti lapsuudenkodissa käydessään, mitä rakkaus on.

Sauli Kemppainen, 29, kasvoi Karstulassa. Pienessä kylässä oli turvallinen ilmapiiri. Kemppaiset asuivat omakotitalossa, jossa äiti pitää parturikampaaja-liikettä. Isä on seurakunnan talouspäällikkö.

Ulospäinsuuntautunut ja vilkas Sauli harrasti urheilua. Kuninkuuslajiksi kipusi kuntosali. Sauli kävi seurakunnassa ja Sleyn rippikoulun.

Parikymppisenä Sauli lähti kotiseudultaan. Hän teki pari vuotta töitä jyväskyläläisessä muuttofirmassa sekä ravintoloiden ovimiehenä.

– Kiinnostuin yöelämästä, Sauli sanoo.

Seurasi muutto Helsinkiin ja ovimiehenhommat siellä.

Portsarina Sauli näki Hunksien esityksen, josta hän piti, koska ”se tuotti ihmisille iloa”.

– Hakeuduin mukaan ryhmään. Olen aina viihtynyt esiintyjänä.

Hunkseihin kuuluu 15 jäsentä, ja esitykset tapahtuvat viiden ryhmissä. Sauli tyrmää huhut, että esityksiin kuuluisi muutakin kuin tanssimista.

– Jotkut Hunkseista ovat naimisissa. Sinkut tekevät esityksen jälkeen mitä tekevät.

Sauli myöntää, että hän on kyllä juossut naisten perässä nuoresta asti. Ihailijoita riitti Hunks-aikoina ja ”kaikenlaista tapahtui”.

– Mutta ihailu ei ollut pääasia, vaan esiintyminen oli se, josta eniten nautin, Sauli väittää.

Kristillisyys meni boikottiin

Kristillisyys juurtui Sauliin Kartulassa, mutta Helsingissä hän pisti sen ”boikottiin”. Yöelämä, sen pinnallisuus ja hektisyys tuntuivat ”siistiltä” – uskonasiat puolestaan tylsiltä.

– Yöelämä vei minut. Kaupunki oli uutta ja ihmeellistä.

– Olin Hunks-aikoina jonkinlaisissa piireissä, vaikka eiväthän yksittäiset Hunksit julkkiksia ole. Mutta brändi on tunnettu.

Sauli asui yksin ja välillä kimppakämpissä. Yöt olivat jännittäviä, mutta arki oli tyhjää, satunnaista hengailua kavereiden kanssa.

Kotona kaikki oli toisin

Joulun 2013 Sauli vietti lapsuudenkodissaan. Sauli kuvaa tuota joulua totaaliseksi stopiksi. Jatkuva viihteellä ramppaaminen oli alkanut ahdistaa ja pelottaa.

– Kotona tunteet olivat aitoja. Ihmiset välittivät toisistaan. Kodissa vallitsi rakkaus, joka ei vaatinut mitään. Sen sijaan yöelämässä ihailu on ansaittava.

– Ymmärsin, miten syvällä olin. Olin sanoutunut irti kodin rakkaudesta.

Ajatus viihdemaailmaan palaamisesta vei Saulilta ”kaiken ilon”. Hän hankki Pohjanmaalta työn ja muutti siskonsa luokse asumaan ajatellakseen asioita. Puolitoista vuotta hän teki vielä satunnaisia Hunks-keikkoja. Vuonna 2015 tuli aika lopettaa kokonaan.

– En halua mustamaalata Hunkseja. Meillä oli hieno joukkue. Mutta yöelämä ja sen tuomat houkutukset olivat synkkiä.

– Nykyään ajattelen, että kun kropalla hekumoidaan ja tarjotaan kiihotusta, se on syntiä.

Kristittyjen yhteyteen Sauli palasi 2016.

– Meni huonosti. Olin ahdistunut ja peloissani. Huusin Jeesusta apuun, että ”nosta minut tästä tilanteesta”. Tunsin, että Pyhä Henki kosketti minua ja koin, että sain avun ylhäältä.

Nykyään Sauli käy Seinäjoella jumalanpalveluksessa.

– Uskon Kristukseen, ja siihen että hän pelasti minut rotkosta. Raamatusta löytyy absoluuttinen totuus, ja nykyään usko on suuri osa elämääni.

Teksti julkaistu Sanansaattajassa 1/18.