Tapaaminen torpassa

Minut kutsuttiin hiljattain erään vanhemman seurakuntalaispariskunnan kotiin. Ajoin maaseudulle ja etsiskelin oikeaa taloa kuraisten teiden varrella. Lopulta löysin paikan ja ajoin pihaan. Maalaistalo oli pieni ja mutaisessa pihapiirissä näin kaivon ja kolme ränsistynyttä ja osittain romahtanutta varastoa. Astuin matalaan mökkiin ja ovesta sisään astuessani puuhellan lämpö tervehti minua sekoittuen savun ja ummehtuneen tuoksuun. Huoneisto oli kalustettu neuvostotyyliin kiiltäväksi lakatuilla huonekaluilla. Tapetti kuoriutui katonrajassa seinästä ja kattojen vanerilevyt aaltoilivat. Pappia oli odotettu. Pöydällä oli puhdas vaaleanpunainen polyesteriliina sekä uusi pienehkö enkelikoristeinen kynttilä. Emäntä otti takkini ja ripusti sen keittiön seinässä olevaan naulaan. Tunsin piston sydämessäni, sillä en ollut ottanut mukaan tuliaisia, en edes kahvipakettia.

Tervehdin emäntää ja hänen miestään, joka oli jo hiukan dementoitunut ja liikkui vaivalloisesti. Heidän lisäkseen kamarissa oli perheen ystävä, vanhemmanpuoleinen mies, joka auttoi emäntää raskaammissa töissä. Pariskunnalla oli kaksi poikaa, joista toinen asui kotona, mutta oli poissa ja toinen ajoi rekkaa Euroopassa. Kotona asuva poika aiheutti äidille murhetta, koska oli alkoholisoitunut.

Otin virsikirjat esille ja lauloimme. Avasin raamatun Johanneksen kirjeestä: “Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1 Joh 4:8-10) Pidin lyhyen hartauden ja me keskustelimme ja rukoilimme. Tunsin Jumalan olevan erityisen lähellä juuri siellä, yksinkertaisessa mökissä. Häpesin samalla itseäni, omaa maallista rikkauttani ja onneani, mutta ymmärsin samalla, että olemme Jumalan edessä samanlaisia. Me olemme rikkinäisiä ja syntisiä huolimatta siitä ympäristöstä, jossa elämme. Jokainen meistä kamppailee oman itsekkyytensä ja ylpeytensä kanssa ja ikävöi rauhaa, armoa ja anteeksiantoa. Onneksi rakkaus on siinä, että Jumala on rakastanut meitä ensin ja että hän rakastaa meitä monin verroin enemmän kuin me häntä.