”Tämä on karmamme…”

Paria päivää ennen lentoamme Bangkokiin, taloyhtiömme vastuuhenkilö Ma May tuli asunnolle vastaanottamaan viimeistä vuokraerää ja toivottamaan meille hyvää matkaa. Hän on hurskas keski-ikäinen buddhalainen nainen, joka antoi säännöllisesti väliaikasen luostarilupauksen, vietti aikaa luostarissa ja antoi ajella paksut mustat hiuksensa pois sitoutumisensa merkiksi. Seisoimme asuntomme alakerrassa, eurooppalaiseen makuun sisustetussa pienehkössä ruokasali-keittiössä joka nyt muistutti enää vain varastoa. Olimme saaneet pakkausurakan päätökseen ja olimme yhtäältä ylpeitä saavutuksestamme, mutta toisaalta haikeita joutuessamme lähtemään. Emme nimittäin tiedä milloin voimme palata Myanmariin.

Raha-asioista juteltuamme Ma May kysyi yhtäkkiä mielipidettämme:  ”Mitä mieltä te olette tästä vallankaappauksesta?” Mitä olisin voinut sanoa? Olimmehan surullisia Myanmarin kansan puolesta, sillä armeijan poliittisen siirron seurauksena maa on ottanut kehityksessä askeleen kehityksessä. Historia toistaa itseään, sillä tämän vuoden tapahtumat ovat seuranneet vuoden 1988 opiskelijavallankumouksen ja vuoden 2007 saframivallankumouksen kaavaa. Kansa on tyytymätön ja astuu kaduille osoittamaan mieltään, armeija murskaa vallankumouksen väkivaltaa käyttäen ja sotilasdiktatuuri jatkuu. Pelottelu ja väsytystaktiikka on aikaisemmin ollut tehokasta ja ehkä buddhalainen kohtalon usko ja taikausko vaikuttavat myös kansalaisten ajatteluun.

Keskustelun lopuksi lyhyen hiljaisuuden jälkeen totesi May alistuvasti. ”It is our karma… Tämä on meidän karmamme…” Hän kuiskasi sanat, loi katseensa alas ikäänkuin häveten ja sanojen jälkeen hiljaisuus tuntui syvemmältä.

Jälkeenpäin pysähdyin ajattelemaan näitä sanoja: ”Tämä on meidän karmamme…” Jos diktatuurin merkitys hengellistetään ja ymmärretään kansan kosmisena kohtalona, onko mitään syytä kapinoida väkivaltaa vastaan? Jos väkivalta on Myanmarin kansan karma, eikö se tarkoita sitä, että ihmiset ovat tehneet jotain itsekästä ja pahaa ansaitakseen tämän kärsimyksen? Kärsimyksen tarkoitus on puhdistaa elämä väärästä elämänasenteesta ja sisäisestä orientaatiosta, jolloin kärsimykselle tulee alistua ja se tulee hyväksyä elämää puhdistavana voimana, jotta sen jälkeen voi päästä eteenpäin ja kasvaa hyvyyteen ja valaistumiseen.

Tämä ajatuskulku kuulostaa jalolta ja hyvältä jos kärsimyksen syy on ihmisessä itsessään, mutta eikö ihminen saisi edes vastustaa ulkopuolelta tulevaa pahuutta? Eikö tämänkaltainen ajattelu muistutakin Jobin ystävien Elifasin, Bildadin ja Sofarin teologiaa Jumalan pyhyydestä ja hänen tahtonsa hyväksymisestä, pahojen rangaistuksesta ja autuaiden palkitsemisesta? Keskustelin hiljattain erän virolaisen ystäväni kanssa ja hän kertoi, että on huomannut muutamien virolaisten kristittyjen ajattelutavassa samanlaisia piirteitä. Jotkut nimittäin korostavat Jumalan pyhyyden ja oikean opetuksen käsitteitä siksi, että voisivat tuhlaajapojan vanhemman veljen tavoin oikeuttaa eräänlaista pyhää ja oikeudenmukaista vahingoniloa ja katkeruutta niitä ihmisiä kohtaan, jotka heidän mielestään ansaitsevat kärsimyksen. Jotkut saattavat ajatella: ”Tuo tapahtuma tuon ihmisen elämässä oli Jumalan tahto. Hän on elänyt Jumalan silmissä paheksuttavaa elämää ja nyt on oikein että Jumala häntä rankaisee ja näin hän saa maksaa syntinsä seurausten hinnan.”

Tämä ajatus on väärin siksi, että Jumala itse ei aiheuta kenenkään kärsimystä. On totta, että me tässä maailmanajassa kärsimme usein tyhmyytemme, itsekkyytemme, ahneutemme ja himojemme seurausten tähden. On myös totta, että me voimme kärsimyksen kautta kasvaa ja oppia ymmärtämään syvemmin elämää, ihmissuhteita ja sieluamme, mutta kipu, kärsimys tai kuolema sinänsä eivät ole hurskaita lahjoja, jotka miellyttäisivät Jumalaa. Yhdenkään ihmisen kärsimys tai yksikään vuodatettu kyynel ei tee ihmistä Jumalalle rakkaaksi, mutta Jumala on ylitsevuotavan rakkautensa tähden joka hetki jokaisen kärsivän ihmisen lähellä. Ihminen voi kuolla vaikka tuhat kuolemaa, mutta yksikään kuolema ei kiroa tai kirkasta häntä eikä tee häntä vastenmielisemmäksi taikka rakkaammaksi Jumalaa varten. Ylösnousemus tarkoittaa sitä, että Elämä itse on ryövännyt kuolemalta elämää määrittelevän merkityksen ja siksi kärsimyksellä taikka kuolemalla ei ole elämän kannalta väliä. Elämä on ainoa todellisuus ja sitä elämää ei voi ansaita tai ostaa, vaan se annetaan jokaiselle armosta taivaallisena rakkauden lahjana.