Tajuammeko, ettei vanhojentanssien peruuntuminen koronan takia ole pikku juttu?

Puhelimeeni lävähti menneellä viikolla kuvasarja nuoruuteni tapahtumista. En ollut nähnyt vuosikymmeniin kuvia polttareistani tai nuoruuteni bändistä, Ristipistosta, keikalla. Katselin kuvia haikeutta ja riemua sydämessäni. Oli hienoa kokea nostalgiaa oman elämän vaiheilta. Kyseisten kokemusten siivittämänä keski-ikäinen sydämeni kestää kohtuullisen hyvin korona-ajan peruutuksia. Olen saanut katsella kymmenet jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut ja Maata Näkyvissä -festareillekin olen saanut osallistua jo yli 30 kertaa. Se kaivelee hiukan, että jalkapallon EM-kisoissa olisi nyt Suomikin mukana, mutta jos on pakko, niin kestän, vaikkakin pitkin hampain, kisojen jos toisenkin siirtämisen.

Nuori sukupolvi menettää eniten

Nuoren ihmisen tilanne on toinen. 15-vuotiaalle identiteettiään rakentavalle elämän etsijälle ripari on usein sen aikaisen elämän isoimpia ja mullistavimpia kokemuksia. Kiitin viime kesänä Luojaani, kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että saimme viettää riparin omassa koronakuplassamme. Syksyn tullessa toisen aallon korona-lohikäärmeen lämmin henkäys alkoi jo poltella levottomasti, mutta syyskuun jatkis saatiin vielä vietyä läpi ilman suurempaa porua. Muutama leiriläinen ei tosin uskaltanut tulla paikalle. Syksyn leirit, tapahtumat ja pikkuhiljaa nuortenillatkin jäivät korona-rajoitusten, maskipakkojen ja muiden huolestuttavien uutisten vyöryn alle. Taas oltiin karanteenissa. Minun, eikä kenenkään muunkaan aikuisen, joka on saanut aikanaan viettää mahtavan riparikesän, telttareissut, kesäleirit, jatkoriparit, kannata vähätellä näiden kokemusten painoarvoa. Muistatko 15-vuotiaana eviksien tai muiden kesäjuhlien valkeat yöt ja seuraavan päivän kalpeat naamat? Jos muistat, niin ei kannata tulla sanomaan, että kaikkihan tässä kärsii. Meillä on nuo kokemukset, mitkä näiltä nuorilta nyt viedään.

Maailma murentuu menetettyihin vanhojentansseihin

Rajuimmin koronarajoitukset sattuvat niihin tyttöihin, jotka ovat haaveilleet vuosia omasta prinsessamekosta ja prinssistä tanssimassa vanhojentanssia. Ison treenauksen jälkeen on pidetty kädestä kiinni ja eletty tähänastisen elämän hienoimmat hetket suuren yleisön ihasteltavissa, kun paikalla on vanhemmat ja mummut ja papat sekä parhaat kaverit. Nyt todetaan, että keväällä ehkä tanssitaan muistaen turvavälit ja yleisöäkään ei varmaankaan päästetä paikalle. Kävin viime syksynä kolmissa ylioppilasjuhlissa. Kaikissa juhlissa oli hyvä meno. Jokaisessa juhlassa puhuttiin koronasta ja varottiin kontakteja. Myös sankarit miettivät, että onneksi päästiin juhlimaan, mutta olisihan se ollut siistiä saada lakki alkukesän lämmössä.

Olen ihmetellyt nuorten sinnikkyyttä kohdata nämä menetykset. Tämä porukka vastaa useimmiten kyselyihin, että hyvin menee ja kyllä tämä tästä. ”Mulle kuuluu ihan hyvää tai no vähintäänkin ok fiilis.” Olemme viettäneet isolla porukalla Zoom-etäisoskoulutusta sekä viikonloppuleiriä yllättävän hyvissä tunnelmissa, vaikka live-yhteyden kaipuu on suuri.

Mitä tulee ulos, kun elämää jää sisälle

Nuorten korona-ajan ahdistusta ei voida mitenkään sivuuttaa lauseilla, että kaikilla meillä on vaikeaa. Viime viikolla isoimpien kaupunkien johtajat nostivat esiin nuorten pahoinvoinnin lisääntymisen. Kun elämän odotetut tapahtumat jäävät kokematta, niin elämätöntä elämää on paljon, joka purkautuu ulos jollakin tavoin. Ihmisen sisään jää jumiin paljon niitä rakennuspalikoita, joilla rakennetaan onnellisen elämän kasvumaata. Nyt tarvitaan nuorista kiinnostuneita aikuisia, jotka oikeasti pysähtyvät pikkuisen pitemmäksi aikaa sen ruudun äärelle, jossa sanotaan, että kaikki on ok, mulle kuuluu ihan hyvää, vaikka korona ottaa päähän.

Luovuutta, kekseliäisyyttä ja panostusta tarvitsee myös kristillinen nuorisotyö. Tänä päivänä ihmetellään Koskelan puiston kamalia tapahtumia. Poikien väkivaltaleikkinä alkanut kuolemaan johtanut kidutus ja pahoinpitely on raakuudessa toivottavasti yksittäistapaus, mutta samalla se on iso muistutus. Meillekin on pesiytynyt nuorten syrjäytymisen pahoinvoinnin ja välinpitämättömyyden toimintakulttuuri, jonka jäävuoren huippu on kyseinen tapaus. Koskelan poikajoukon vapaa-ajanviettoon kuului useana viikonloppuna maleksiminen sekä yhden ja saman kaverin lisääntynyt kiusaaminen. En uskalla edes ajatella, miten paljon vastaavia toivottomia ja vailla päämäärää pudonneita ja syrjäytyneitä nuoria löytyy muualtakin kuin tuosta puistosta.

Miten toimii kirkko ja nuorisotyömme?

Miten kristillinen nuorisotyö vastaa tähän haasteeseen? Löytyykö turvallisia aikuisia etsimään ja kohtaamaan nuoria somessa ja kauppakeskusten käytävillä? Kirkkomme tärkeä tukijalka on rippikoulutyö. Siellä tavoitamme enemmän nuoria kuin, mitä kirkkoomme vielä kuuluu. Viime vuoden poikkeuskesä ja syksyn korona-aalto vei rippikoulun jälkeiseltä työltä paljon pohjaa. Tuleva kesä ja ensi syksy näyttää enemmän suuntaa tulevaisuudelle, kuin nyt ymmärretäänkään. Samalla pitää muistaa, että kirkkoa, seurakuntaa ja kristillistä järjestöä, eli systeemiä, paljon tärkeämpi on se yksittäinen nuori, joka koettaa selvitä huonolla motivaatiolla etäkoulun paineista ja pitää toivoa yllä, että kyllä se elämä vielä voittaa.

Nyt ei voi jäädä koronan taakse ja todeta, että säästetään, lomautetaan ja ollaan lomalla, kun kaikki on etänä. Nyt tarvitsee kohdata ja tavoittaa täysillä ja isoin resurssein! Otetaan itseämme niskasta kiinni, eikä vähätellä kenenkään murhetta, kun puhutaan menetetyistä penkkareista, vanhojentansseista tai jatkoripareista. Satsataan kaikkemme, että yhteys ja kosketuspinta säilyy siihen, mitä nuoremme tuntevat sydämessään ja heti, kun on mahdollista, koitetaan järjestää ensin pieniä ja sitten isompiakin kokoontumisia ihan livenä. Välillä on hyvä olla yhdessä striimikonsertissa tai isossa Zoom-nuortenillassakin.

Toivotaan, rukoillaan ja kurkotetaan sitä kohti, että vielä tulisi aika, jolloin kokoonnutaan yhdessä jutustellen, pelaten ja Sanaa tutkien niin lähekkäin, että haistetaan viereisen kaverin sukat tai nopean suihkun korvannut Rexona. Ne ovat tunteita ja tuoksuja siitä maailmasta, jossa on koronankin keskellä jotain pysyvää ja kestävää, seurakuntayhteys, kohtaaminen ja Jumalan sanan lupaukset.