Unohdetut pakolaiset

Lähetysblogi | 9.11.2016 13:54 Päivitetty 9.11.2016 13:57

Eteläsudanilaisia tyttöjä, poikia ja nuoria äitejä, vauvat kantoliinojen varassa keikkuen, jonottaa kuumalla pölyisellä aukiolla. Hätäisesti kyhätty iso YK:N tunnuksilla varustettu pressuteltta palvelee pakolaisten rekisteröintiä varten. Pidibidin pakolaisleiri Pohjois-Ugandassa, lähellä Etelä-Sudanin rajaa on vastaanottanut jälleen päivittäisen, lähes kahdentuhannen uuden pakolaisten määrän. Ugandaan on saapunut jo yli puolimiljoonaa eteläsudanilaista usealle eri pakolaisleirille.

Kaikilla on ikävää kerrottavaa. Väkivalta ja laittomuus pakolaisten kotikylissä ja kaupungeissa on ryöstäytynyt ennenäkemättömiin mittoihin. Uutisiin nämä tarinat eivät näytä pääsevän täältä kaukaisesta maailmankolkassa.

Tällä kertaa näitten ihmisten kertomukset koskettavat minua erityisen syvästi. Joukossa on tuttuja kasvoja useasta eri etäsudanilaisesta luterilaisesta seurakunnasta. Vierailinpa viime huhtikuussa muutamien luona heidän kotonaankin. Nyt koti ja kirkko on jätetty taakse ja edessä on pakolaisleirin ankea todellisuus nopeasti kyhätyn pressusuojan alla. Voin aistia kuinka toivottomuus, pelko ja epätoivo vaanivat kuin nälkäiset villipedot tällä asumattomalla rajaseudulla.

Tällä reissullani on tullut nähdyksi sellaista, mitä ei ole vielä nähnyt ja kokenut. Afrikan sodat ja pakolaisuus näyttäytyy kaikessa epäinhimillisyydessään. Sanomme lähettitoverini Pauli Vanhasen kanssa kuitenkin toinen toisellemme. ”Hyvä, että lähdimme tälle matkalle.”

Aivan uskomattoman nopeasti olivat Etelä-Sudanista tulleet pastorit Mark ja Emmanuel saaneet järjestetyksi seurakunnat tuonne keskelle ”ei mitään.” Jopa kaksi pressukirkkoa oli noussut vain muutamassa päivässä, ja ne olivat avajaisjumalanpalveluksessa jo tupaten täynnä. Ihmettelin jälleen kerran sitä, että miksi nämä sisaret ja veljet haluat ensiksi kirkon, vaikka vaatimattomankin, ennen kaikkea muuta. Vastaus tulee monen suusta: ”Kun meillä on Jumala, kaikki muukin järjestyy.”