”Siunauksen signaalit” ja kirkon kaksi tietä

Tämän kokousviikon vilkkain keskustelu ilmeisesti käydään asiakirjasta nimeltä Siunauksen signaalit. Se on kirkkohallituksen esitys kirkon tulevaisuusselonteoksi ja sellaisenaan keskustelunavaus. Keskustelunavaus on ainakin täällä toteutunut onnistuneesti: aika kipakoita puheenvuoroja asiakirjan pohjalta on pidetty.

Siunauksen signaalit on koostettu niin, että eri puolilta Suomea on koottu ”signaalihuoneita”, joihin on kutsuttu eri taustoista tulevia ja eri-ikäisiä ihmisiä. Heidän signaalejaan on kuunneltu herkällä korvalla. He ovat kertoneet mm. arvostuksistaan, kiinnostuksen kohteistaan ja suhtautumisestaan kirkkoon. Minusta havainnot olivat sellaisia, joita tässä ajassa elävä ihminen yleensäkin kuulee ja lukee. Ehkä yllättävää oli se, että kirkon kielteisestä lööppijulkisuudesta huolimatta suomalaiset näyttävät suhtautuvan melko myönteisesti evankelisluterilaiseen kirkkoon.

Käytin seuraavan puheenvuoron täysistunnossa:

Tulevaisuusselonteko on tulevaisuusselonteko, ei kirkon toimintaohjelma. Tuskin me kovin erimielisiä olemme siitä, mikä koskee itse toimintaympäristön kuvausta. Tietysti osaamme kaikki nuuhkia mahdollista tausta-agendaa, ja teologeja oikein koulutetaankin sellaiseen analysointiin. Itse arvostan sitä, että selonteon laatijat eivät tee halpaa propagandaa vaikkapa avioliittokysymyksellä. Suoraan todetaan, että kipeästä kysymyksestä selviäminen ei kääntäisi käyriä nousuun. Tätä perustellaan havainnoilla läheisistä sisarkirkoistamme (s. 57).

Käsitykset risteävät sittenkin siinä, mitä johtopäätöksiä tilanteesta pitäisi tehdä. Eteemme avautuu ymmärtääkseni kaksi hyvin erilaista tietä. Ensimmäinen tie tuntuu houkuttelevalta siksi, koska sillä tiellä on helpompi perustella, miksi kirkko on – itsellemme, veronmaksajille, medialle. Kirkko hakee silloin toimintaohjelmansa esimerkiksi juuri näistä signaaleista. Junnu Vainio laulaa tästä näin:

”Miksi kirkko on kiinni yöllä
ja apteekki auki vain.
Voisi papitkin vuorotyöllä
hoidella hommiaan.
Apteekin ovikello
usein yöllä niin turhaan soi.
Eihän sielun lääkitykseen
sieltä apua saada voi.”

Äkkiä näyttää siltä, että laulaja osuu naulankantaan. Hän herättelee kirkkoa kuulemaan hiljaisia hätäsignaaleja. Mutta eihän kirkko ole ennen kaikkea tästä syystä olemassa. Onneksi on myös terapeutit ja lääkärit. Iskelmänikkarin kirkkokäsityksessä on aika sama, jakaako kirkko sakramentteja vai energiakiviä, kunhan homma toimii. Päästän toisenkin kerran Junnun ääneen:

”Ja kun soittaja laulunsa lykkää,
se on näin joka ainoa keikka,
sitä kansalle mistä se tykkää,
sanoo Jaska ja Eetu ja Eikka.”

Tämä on tie, jolla kirkko ehkä lunastaa paikkansa ihmisten keskellä. Kirkko on tarpeen mukaan yleisprotestanttinen terapiakeskus, seremoniamestari tai uskontohuoltolaitos. Sen toiminnan määrittelee ihmisten onnellisuus tai onnettomuus – mielenkiintoista muuten, että sekä selonteossa että suomalaisten kirkkotarpeessa näyttävät korostuvan onnettomuudet.

Luterilainen usko näkee siunauksen toisin.  Sellaista siunausta kukaan ei luonnostaan etsi. Se on Kristuksen kauhistuttavassa kohtalossa ja hänen ristissään. Silti haluaisin, että kirkko rohkaistuisi kulkemaan tätä hankalampaa tietä. Silloin se tuo maailmalle tuoreita terveisiä taivaasta. Silloin pimeän maailmantalon ovi avataan ulkoapäin, taivaan valo pääsee sisään ja suuri Auttaja astuu murhehuoneeseen. Väkevä Auttaja, joka ei ole tästä maailmasta.

Rakkaat ystävät, tämä on se toinen tie. Siunauksen signaalit kertovat vastaansanomattomasti, että tämä tie on aika tuntematon. Ihmisiä ei kiinnosta etsiä Kristusta eikä ainakaan sanassa ja sakramenteissa. Minusta selonteon suurin ansio on siinä, että se haastaa kirkon. Ei antautumaan, vaan jakamaan sitä siunausta, jota kukaan ei halua mutta joka silti on maailman toivo ja ihmisten suurin onni. Kukaan meistä ei voi käyttää vakuuttavampaa puheenvuoroa taannoisen evankelioimisaloitteen puolesta kuin nämä Siunauksen signaalit.