Sisällissota kirkon mukaan

Suurin osa Suomen sisällissotaan osallistuneista papeista antoi sympatiansa tai panoksensa valkoiselle armeijalle, mutta punaisiakin pappeja oli – myös evankelisen liikkeen piirissä. 

Suomen sisällissota tammi-toukokuussa 1918 oli siihenastisen Euroopan historian verisin sisällissota. Siinä kuoli noin 36 500 henkeä, joista 32 000 oli suomalaisia, 3 000 venäläisiä, 500 saksalaisia ja 50 ruotsalaisia. Kaatuneita, teloitettuja ja murhattuja valkoisia oli yhteensä noin 5 000 – punaisia 27 000.

Vuonna 1918 Suomessa vallitsi uskontopakko, ja lähes jokainen suomalainen kuului luterilaiseen kirkkoon. Kirkko jakautui neljään hiippakuntaan: piispanistuimet olivat Turussa, Porvoossa, Oulussa ja Savonlinnassa. Ruotsin vallan ajalta oli periytynyt kuninkaan yksinvaltiutta korostava luterilainen hallitusmuoto, ja kirkon valtiollinen asema oli vahva.

Itsenäistymisen myötä Suomen oli päätettävä hallitusmuotonsa ja kansalaistensa oikeudet ensimmäistä kertaa itse. Tähän liittynyt sisällissota käytiin kirkon jäsenten välillä, mutta kirkko ei ollut vallankumouksen kohde tai näyttämö. Kuitenkin sodan molemmat osapuolet etsivät kirkon sanomasta lohtua ja oikeutusta toimilleen.

Papiston valkoisuus

Pappien edesottamuksia vuoden 1918 sisällissodassa on selvittänyt Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian dosentti Ilkka Huhta. Kirjassaan Papit sisällissodassa 1918 Huhta kartoittaa 64 pappia, jotka osallistuivat sotatoimiin. Kirkossa oli tuhat pappia, joten kyse oli marginaalisesta joukosta. Suurin osa papeista keskittyi hoitamaan tehtäviään seurakunnassa, sijaitsipa seurakunta valkoisten tai punaisten puolella. Seurakuntia oli 500, ja ne jakautuivat puoliksi valkoisten ja punaisten hallinnoimille alueille.
– Sotatoimiin osallistuneet papit olivat mukana pääsääntöisesti lyhyitä aikoja, viikosta kahteen, Huhta kertoo.
Hän allekirjoittaa käsityksen, jonka mukaan papit kannattivat pääasiassa valkoista osapuolta.
– Papiston suuri enemmistö antoi suoran tai hiljaisen tukensa valkoisten pyrkimyksille. Myös ne papit, jotka työskentelivät punaisella alueella, olivat pääsääntöisesti sympatialtaan valkoista väestöä.– Papit toimittivat kuitenkin jumalanpalveluksia ja jopa hautaan siunaamisia punaisille.

Huhdan mukaan papit kannattivat valkoisia, koska he katsoivat, että esivalta on Jumalalta ja vallankumous väärin.
– Valkoisen vallan katsottiin suojelevan esivaltaa. Otto Aarnisalo ja Sigfrid Sirenius -nimiset papit olivat sosialisteja, mutta he tuomitsivat vallankumouksen luterilaisesta esivaltateologiasta käsin. Valkoisen armeijan mukana oli kymmeniä sotilaspappeja. Joukkoon kuului myös sellaisia pappeja, jotka lähtivät mukaan taisteluihin vain sotilaina. Huhta on löytänyt tällaisia aseellisiin taisteluihin osallistuneita pappeja kolme. Viitisenkymmentä taas oli sotilaspappeina valkoisen armeijan organisaatiossa. Punaisten riveissä aseeseen tarttui vain yksi pappi, Einar Rauhamäki. Hän toimi Ruotsinpyhtään punakaartin johtajana.
– Kokonaisuudessaan punaisille ja sosialismille sympatiaa tunteneita pappeja oli kymmenkunta.

Kuoleman kirjanpitäjät

Varsinkin valkoisten alueilla papit järjestivät taisteluun lähtiessä hartaushetkiä. He hoitivat myös kaatuneiden huoltoon liittyviä tehtäviä.
– Pappeja oli myös kenttäsairaaloissa sielunhoitajina. Lisäksi kenttähartaudet ja paraatit kuuluivat heidän toimenkuvaansa, Huhta listaa.
– Mutta pappeja oli myös vartiointitehtävissä ja muissa sotilaallisissa tehtävissä. Jotkut papit valittelivat, että ei ole tekemistä ja osallistuivat sitten sotilaallisiin tehtäviin.

Molemmat osapuolet kokosivat armeijoitaan kutsuntajärjestelmän kautta. Papit olivat yleisesti ottaen vapautettuja sotimisesta viranomaistehtäviensä vuoksi. He askartelivat kirkonkirjojen parissa ja kirjoittivat kuolintodistuksia.
– Viranomaisasemansa vuoksi papisto oli kaikista parhaiten tietoinen sodan kauheuksista.

Huhta kertoo, että pappeja murhattiin sodan aikana kymmenen, kaikki punaisten toimesta.
– Kirkko ja papit eivät kuitenkaan olleet erityisesti vainotoimenpiteiden kohteena. Suhteellisesti paljon enemmän murhattiin esimerkiksi kansakoulunopettajia. Ehkäpä nuoret pojat olivat vihaisempia opettajilleen kuin papeilleen.
– Varsinaisten sotatapahtumien ulkopuolella tapahtuneessa punaisessa ja valkoisessa terrorissa päihteet olivat suuressa osassa. Haminassa pastori Hille Sipilä joutui todistamaan, kun upseerit kävivät ryypiskeltyään hakemassa vankilasta 20 punaista ja teloittivat heidät pellolle, Huhta kertoo.
Erityisen marttyyripapin roolin sai Kaarlo Julius Kalpa, joka kuulustelujen jälkeen ammuttiin tienposkeen.
– Tapausta käytettiin osoituksena punaisten julmuudesta. Valkoisissa lehdissä kiersi kertomuksia, joissa Kalpa olisi surmattu kiduttamalla ja ristiinnaulitsemalla. Näitä valheellisia kuvauksia tarvittiin, kun voittaja teki kostotoimenpiteitä. Teloituksiin haettiin oikeutusta.

Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian dosentti Ilkka Huhta on kirjoittanut kirjan Papit sisällissodassa 1918.

Herätysliikkeiden sotapapit

Herätysliikkeissä suhtauduttiin sisällissotaan maantieteellisen profiilin mukaisesti. Herännäisyys oli voimissaan Pohjanmaalla, josta lähti myös valkoisen armeijan aktiivisin ja vapaaehtoisin joukko. Karhumäen körttiläisen kansanopiston piiristä syntyi myyttinen ”körttikaarti”, ja heränneiden äänenkannattaja Hengellinen Kuukauslehti asettui avoimesti tukemaan valkoisia.
– On vaikea löytää herännäistaustaista pappia, jolla olisi ollut sympatioita punaisia kohtaan. Monen tausta oli talonpoikainen, eikä teollisuusväestön parista rekrytoitua herännäispapistoa ollut, Huhta taustoittaa.
Hän kertoo, että herännäisyys poikkesi sisällissodan aikana voimakkaasti evankelisesta liikkeestä, jonka vahvimmat kannatusalueet olivat ”mitä punaisimpia”.
– Kristillisessä sosialistisessa työväenliikkeessä oli mukana paljon evankelisia. Myös evankelinen kansa oli körtteihin verrattuna moniäänistä. Sen joukossa oli teollisuusväestöä, josta enemmistö saattoi antaa tukensa punaiselle vallalle.

Myös evankelisten pappien joukossa oli sekä valkoisia että punaisia.
– Evankelisissa oli useita valkoisia pappeja, kuten esimerkiksi Paul Danielsson, joka oli punavankileireillä ”kasvatusjohtajan” tehtävissä. Se oli irvokasta toimintaa. Papisto järjesti siellä nälkiintyneille ihmisille jumppaharjoituksia, Huhta päivittelee.
– Aatto Häyrinen taas lähti vapaaehtoisena valkoisen armeijan sotilaspapiksi. Lauri Heinonen ja Heikki Haapaniemi olivat niin ikään valkoisia, ja mitä valkoisin oli Antti Rentola, joka kirjoitti Ilkka-lehdessä.
–  Onni Eerikäinen oli puolestaan selvästi vasemmalla ja Siuntion kirkkoherra K.R. Bonsdorff joutui tuomiokapitulissa vastaamaan siitä, että hän oli ollut hälyttävän ystävällinen punaisia kohtaan.  Ainoastaan vanhoillislestadiolaiset osallistuivat liikkeenä sotaan organisoidusti.
– Siinäkin organisoiminen oli se, että rahoitettiin ja ylläpidettiin kenttäsairaalaa.

Nationalistit ja pasifistit

Ilkka Huhta katsoo, että ”sisällissota oli tragedia eikä mikään kansallis-uskonnollinen voimanponnistus”.
– Jos katsoo vain valkoisia sankarihautajaisia, tapahtumat näyttävät uskonnollis-isänmaalliselta kristillis-siveelliseltä ryhtiliikkeeltä, mutta sota oli tragedia, ja siellä kyllä nationalistinen puhe vaimeni.
– Mitä pidemmälle sota eteni, sitä hiljaisemmiksi kävivät valkoisimpien pappien nationalistiset äänenpainot, Huhta toteaa.

Niin kävi esimerkiksi Viitasaaren kappalaisena toimineelle Heikki Halmesmäelle, joka oli henkeen ja vereen valkoinen.
– Hän ei halunnut olla papin tehtävissä vaan koulutti Viitasaaren miehiä sotilaiksi, kun hän oli itse käynyt ensin Vöyrin sotakoulun, jossa koulutettiin valkoisille aliupseereita. Hän toimi sotilastehtävissä koko sodan ajan. Halmesmäen sota-aikaisista päiväkirjoistaan näkyy, mitä ihminen todella ajatteli. Esiin nousivat pelko, nälkä ja hätä. Mutta kun Halmesmäki 40-vuotiaana muisteli sitä, miten hän 25-vuotiaana toimi, hän oli unohtanut nälkänsä, pelkonsa ja huolensa. Viitasaaren historiassa hän kirjoittaa isänmaallis-nationalistista materiaalia.

Sodan päätyttyä monien muidenkin teologien nationalismi kärjistyi.
– Esimerkiksi Akateemisessa Karjala-Seurassa ja isänmaallisessa suur-Suomi-aatteessa suurin kannattajajoukko löytyi 1920–30-luvuilla teologian ylioppilaista. Nationalismi sai sitten fasistisiakin muotoja, kuten Akateemisen Karjala-Seuran perustajan pastori Elias Simojoen tapaus osoittaa. Hän oli puhdasverinen fasisti.

Simojoki muun muassa osallistui vasemmistolaisten kyydityksiin eli muilutuksiin Suomesta Neuvostoliittoon.
Mutta oli pappien joukossa rauhamiehiäkin.
– Orastava pasifistinen liike heräsi niiden pappien joukossa, jotka syksyllä 1917 olivat eduskuntavaalikampanjassa kristillisen työväenliikkeen ehdokkaina.
1920-luvulla alkoi ilmestyä Rauhaa kohti -niminen pasifistinen lehti, jossa oli mukana muutama pappi mutta vieläkin enemmän kirkollista ja raamatullista retoriikkaa.
– Jos Raamatussa on sotaisia tekstejä, on siellä rauhaan pyrkiviäkin, Huhta kuvaa.
– Otto Aarnisalo kirjoitti perustamassaan Suojeluskuntalainen-lehdessä niin voimakkaita vetoomuksia vihollisen rakastamisen puolesta, että valkoiset epäilivät hänen lojaalisuuttaan ja sensuuri puuttui lehteen.

Kemin seudulla joukko pappeja yritti jo sodan alkupuolella saada lehdistössä julki kirjoituksen, jonka nimi oli Armo ja ankaruus rankaisutoimenpiteissä.
– Papit halusivat käyttää puheenvuoron rauhan ja väkivallattomuuden puolesta. Juttua ei julkaistu koskaan.

Sodan jälkeen

Sodan jälkeen kirkossa vahvistui kaksi eri näkemystä tragedian syistä.
– Toinen totesi raamatullisin perustein, että sodan syy on synnissä ja luopumuksessa ja ne koskevat erityisesti punaisia. Kristillis-sosiaalista henkeä edustavan linjan mukaan sodan syy oli sama, mutta se koski koko kansaa, Huhta selvittää.

Hänen mukaansa toisen maailmansodan jälkeen joukkohautojen siunaamiset ovat olleet sovinnon eleitä, joissa kirkko on ”tarttunut siihen käteen, jonka yleensä työväenyhdistys on tarjonnut”.
– Kirkolla on viimeiset 20–30 vuotta ollut tervehenkinen linja suhteessa sisällissotaan. On selvitetty, millä tavoin kirkko oli osallinen – mitä se teki, ja mitä se jätti tekemättä, Huhta arvioi.

Sisällissodan aikana käytiin Huhdan mukaan ”monta sotaa”, eikä suomalaisilla ole vieläkään yhtenäistä käsitystä siitä, mitä tapahtui.
– Kun katsoo maailman sisällissotia ja pakolaistulvia, ymmärtää minkälaisesta tapahtumasta oli sata vuotta sitten kyse. Sen jälkeinen suomalainen tarina on selviytymiskertomus.

Lue aiheesta lisää Sanansaattajasta 5/18.