Sisällä vai ulkona?

Ostin antikvariaatista Louisa M. Alcottin kirjan Kahdeksan serkusta sekä sen jatko-osan Kun ruusu puhkeaa. Lukukokemus oli sekä ilahduttava että rasittava. Paikoin tarinan paatoksellinen sävy ärsytti tai huvitti. Päähenkilön Rosen ja tämän huoltajan Alec-sedän ihanteet tuntuivat kuitenkin juurevilta. Ihmistä mitattiin hyvyyden ja kunniallisuuden mukaan. Omaisuus oli siunaus, jos sitä käytettiin toisten hyväksi, ja todellinen asema tuli lahjojen hoitamisen sekä ahkeruuden sivutuotteena.

Rose huomaa, että on tärkeämpää saada rakkaittensa arvostus kuin paikka seurapiireissä. Lukija tulee miettineeksi, miten ihmeessä osaa antaa rakkautensa ja valita ihmisensä oikein, jos vierellä ei satu olemaan tervehenkistä Alec-setää neuvomassa. 

Kirjassaan The Weight of Glory C. S. Lewis kirjoittaa sisäpiireistä ja niihin pyrkimisestä. Lewis toteaa, että halu kuulua tiettyyn porukkaan voi viedä ihmisen pahasti harhaan: hän saattaa huomata lipsuvansa periaatteistaan tullakseen osaksi ”meitä”. Mikäli ihminen haluaa ennemmin olla ”in” [sisällä] kuin löytää hyveitä, ystävällisyyttä ja älyä, hän väistämättä rikkoo itsensä ja pettyy muihin.

Terve sisäpiiri syntyy Lewisin mukaan tavallaan vahingossa. Samasta asiasta kiinnostuneet ihmiset päätyvät yhteen ja kenties jopa ystävystyvät. Kun motivaatio ei nouse itsekkäistä ja ahneista ajatuksista, sisään pääsemisestä ja ulos sulkemisesta, yhteenkuuluvuus on aitoa ja hyvää. 

Henri Nouwen sanoittaa kuulumista ja kuulumattomuutta sanoilla ”koti” ja ”maailma”. Koti tarkoittaa rauhaa ja hyväksyntää, Isän ehdotonta rakkautta. Maailma puolestaan on täynnä ”jos”-sanoja, ehtoja ja vaatimuksia, joita täyttämällä ihminen yrittää oikeuttaa olemassaolonsa ja kuulumisensa. Maailman äänten kuunteleminen vie jatkuvasti kauemmas kodista, sillä ”jos” on loputon riittämättömyyden tie. Myös Lewis toteaa, että vääristä motiiveista käsin ei koskaan pääse perille.

Toivon, että fiktiivinen Rose tuntee kodin ja Isän, sillä hyvien ihmisten sisäpiiri on ihan samanlainen ansa kuin oikeiden ihmisten seurapiirikin. Toisin sanoen ihminen, joka hakee statusta nöyränä auttajana muuttuu pyrkimyksissään ylpeäksi oman asemansa korostajaksi. Samalla tavalla vaarallista on halu tulla tunnustetuksi viisaana tai tiedostavana ihmisenä sen sijaan, että kasvaisi viisauteen ja kehittäisi näkökykyään sekä ajatteluaan. Halu kuulua avarakatseisten sisäpiiriin onkin lähtökohtaisesti mahdoton.

Tässä ajassa on kummallisen kaksinainen ilmapiiri. Toisaalta puretaan perinteisiä ihanteita vanhanaikaisina ja ahtaina. Toisaalta taas rakennetaan uutta, tiukkaa vaatimusta hyvästä ihmisyydestä, jolla pelastetaan maailma, ihmiskunta ja kirkko. Sisäpiirien kiusauksia riittää. Siksi onkin äärimmäisen tärkeää varoa, ettei päädy ehtoja ja vaatimuksia seuraten ihmiskeskeisyyden – ja itsekeskeisyyden – ansaan.

Armo on yhtä raikasta aina. Se kertoo sisäpiiristä, johon päässeet eivät ole täyttäneet yhtään ehtoa. Toivottavasti sen ilmapiiri tarttuu ja leviää.

Teksti on julkaistu Sanansaattajassa 5/20.