Sinä saat uuden nimen

Berliini, 25.10.2019

”Kaste ei ole nimenantotilaisuus!” on lause, jonka olen kuullut monen suomalaisen konservatiivikristityn suusta. Itsekin sitä olen aikanaan viljellyt. 

Tällä lauseella halutaan korostaa, että kristillinen kaste on paljon enemmän kuin pelkkä lapsen nimen julkistamisen juhla. Tottahan se on: ei kastetta saa pelkistää vain nimijäisiksi, vaan aina tulee muistaa, että kasteessa ihminen juuri pelastettiin iankaikkisesta kuolemasta, että kasteessa kastettu uudestisyntyi Jumalan lapseksi ja siirtyi perkeleen vaikutuspiiristä Jumalan valtakuntaan, täyttyi Pyhällä Hengellä ja tuli kristityksi. 

Kuten niin monessa muussakin asiassa, konteksti sanelee diskurssin rajat: suomalaisessa kristillisessä kentässä on haluttu vastustaa maallistumista ja kasteen merkityksen kutistamista pelkäksi nimijuhlaksi. Samalla kuitenkin on myös menetetty jotain ja kavennettu kasteen teologiaa. Uuden nimen saaminen kasteessa on nimittäin jo varhaiskirkollista perua ja sillä on raamatulliset juuret.

”Sanoudutko irti Saatanasta, hänen valheistaan ja hänen teoistaan? Sanoudutko irti islamista ja sen profeetasta Mohammadista?” Nämä sanat kuuluvat täällä lähetyskentällä kiinteänä osana kastekaavaan ja oli vaikuttavaa lausua ne, kun viime viikolla kastoin nuoren miehen. Hänelle oli myös itsestään selvää, että hän haluaa uuden, kristillisen nimen. Niin hänestä tuli sitten Martti, tai Martin näin saksalaisittain. Täällä monesta Mohammadista, Alista tai Mostafasta on kasteessa tullut Benjamineja, Johanneksia tai Andreaksia. Heille on ollut täysin selvää, että kasteessa vanha elämä jää taakse ja uusi elämä kristittynä alkaa. Sen merkkinä on myös uusi nimi.

Kun Jumala kutsui Jaakobin kansansa kantaisäksi, hän sai uuden nimen Israel. Kun Jeesus kutsui Simonin, hänestä tuli Pietari. Sauluksesta tuli Paulus, eli Saulista Paavali. Varhaisessa kirkossa monet pakanajumalan nimeä kantaneet ottivat kasteessa uuden kristillisen nimen. Jumala kutsuu jokaisen kristityn kasteessa, ja siitä syystä myös me saamme uuden nimen, sen nimen, joka on kirjoitettu taivaassa Elämän kirjaan. Kun kastaessa pappi lausuu ”N.N., minä kastan sinut…”, niin eihän se silloin ole papin ääni vaan itse Jumala siinä puhuu, ottaa lapsekseen, pelastaa ja lausuu kastettavan nimeltä. Se nimi on huolellisesti talletettuna taivaan kirjanpitoon ja sen nimen perässä sanotaan: ”Tämä on kristitty, vanhurskas Jumalan lapsi.”

Myös Jumala itse kirjoittaa nimensä meihin kasteessa. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimi leimataan kastettavaan kuin näkymättömällä musteella ja pyhä ristinmerkki piirretään hänen otsaansa ja rintaansa osoituksena siitä, että ristillä Jeesus on meidät lunastanut. Kuten Kristus lausuu Ilmestyskirjassa: ”Minä kirjoitan häneen Jumalani nimen […] ja oman uuden nimeni.” (Ilm. 3:12) Me emme ole kasteen jälkeen enää mitä tahansa hiippareita, vaan meitä kutsutaan nimellä kristitty, Kristukselle kuuluva. ”Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme.” (1. Joh. 3:1) 

Ehkä kulunut fraasi „kaste ei ole nimenantotilaisuus” pitäisi jo haudata. Sen sijaan voisi korostaa, että kaste todellakin on nimenantotilaisuus, sen teologisesti rikkaassa merkityksessä. Voimme kastettuina kristittyinä iloita siitä, että Jumala on meidät nimeltä kutsunut, me kuulumme hänelle ja hän tuntee meidät. 

”Sinä saat uuden nimen, jonka Herra itse lausuu julki, ja sinä olet oleva kaunis kruunu Herran kädessä, kuninkaallinen seppele Jumalan huomassa.” (Jes. 62:2–3)