Silloin lainopettajat sanoivat…

Torstai-iltana käytiin avioliittonäkemyksistä odotetusti tunteikas ja vakaumusten pohjia luotaava keskustelu. Paljossa se oli toisintoa edellisiltä kausilta, siis meille vanhoille edustajille jo tuttua rataa etenevää ja mihinkään päättymätöntä diskurssia. Joku ensikertalainen sanoi, että kovin teki mieli painaa nappia. Vielä useampi toteutti tämän mieliteon.

Ajattelin taas kerran, että nyt pysyn kyllä hiljaa. Ruutu rävähti heti täyteen puheenvuoropyyntöjä. Ne lupailivat hyviä ja asiaa monipuolisesti käsitteleviä puheenvuoroja. Onneksi puheenjohtaja määräsi puhujille enimmäispituudeksi kolme minuuttia.

Sitten tapahtui jotakin, mitä aiemmilla kirkolliskokouskausilla ei ollut koettu. Paikalla olevat lainoppineet asiantuntijat ottivat aktiivisen roolin keskustelussa. Tähän asti olimme tottuneet siihen, että nuo erikseen nimetyt asiantuntijat sanovat sanansa, kun heiltä erikseen pyydetään vastausta johonkin lainopilliseen ongelmaan.

Molempien juristien puheenvuoroissa korostui ihmisoikeusnäkökulma ja syrjimättömyysperiaate. Sanomaan sisältyi myös viesti, jota he eivät kätkeneet hitaammiltakaan: kirkolle on tulossa vaikeuksia valituksista, joita tuomiokapitulien ojentamat ja oikeudettomasti vihkineet papit ovat hallinto-oikeuksille tehneet. Pidin puheenvuoroja vaarallisina. Koin, että nyt ollaan siirtymässä täysin vieraalle alueelle. Kirkon avioliittokäsitykseen ei saa vähääkään vaikuttaa kirkon uskon ulkopuolelta. Juridiikalla olkoon oma alansa. Tästä aiheesta kirjoitin jo selostaessani ministerivierailua. Nyt oli pakko painaa nappia. Pidin alla olevan spontaanin puheen:

”Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Näitä juristeja kuunnellessani muutun kateudesta vihreäksi, kun oman alansa edustajat niin levollisen luottavaisina vetoavat auktoriteetteihinsa, oman alansa auktoriteetteihin, siitä huolimatta, että ne ovat vain ihmisten säätämiä ja ihmisten muutettavissa, niin kuin ne muuttuvatkin sitten taas aikanaan. Tässä kohtaa pappien pitäisi usein hävetä. Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa, sanoo Herra Kristus. Tähän liittyen sanon, että jos niitten pappien, jotka tällä hetkellä oikeudettomasti vihkivät avioliittoon, suuri huoli on se, että he saavat jonkunlaisen sanktion, puhuttelun tai jopa viraltapanon, niin se on aika pieni huoli, eikö totta. Ei myöskään siihen kannata energiaa kovin paljoa käyttää. Itse asiassa omassa viranhoidossanikaan en pidä sitä kaikkein suurimpana huolenani jossain muussa kysymyksessä. Suurimpana huolenani pidän sitä, että vastassani voi olla mykkä syyttäjä. Vallasta ja voimasta tässä maailmassa riisuttu syyttäjä, jolla ei ole pykäliä ja lainsäädäntövallan tuomaa käsivartta, mutta joka sanoo kuitenkin viimeisen sanan. En ole pykälien enkä lain varassa kuolemassa, vaan evankeliumin varassa. Kun tuossa piispojen paperissa paras anti minusta oli kunnioittavan tai epäkunnioittavan keskustelun tuntomerkkien paljastaminen, minusta on syytä korostaa sitä, että kukaan, joka asiallisesti keskustelee, ei varmaan epäile toisen motiiveja tai jos huomaa niin tekevänsä, sitten pitää tehdä parannus. En minä esimerkiksi epäile sitä puhetta rakkaudesta, kiintymyksestä, seksuaalisuudesta, josta tähän mennessä on puhuttu. Se on eri asia kuin arvioida toisen argumentteja ja väitteitä. Ja silloin, kun me puhumme avioliitosta, me emme puhu jonkun lainsäätäjän käsityksestä avioliitosta, emmekä ihmisten keskinäisestä sopimuksesta, vaan kristillisessä kirkossa me puhumme annetusta instituutiosta, Jumalan asettamasta pyhästä avioliitosta. Ja siitä me emme voi äänestää.”

Keskustelu aiheesta jatkui vielä perjantaina. Kävi ilmi se, että oikeusoppineet eivät pidä oikeusistuimen päätöstä välttämättä absoluuttisen oikeana: arvostella saa, mutta noudattaa täytyy. Kirkkomme julkisoikeudellinen asema asettaa sen erityisasemaan – eli vaikeuksia luvassa-linja tuntui jatkuvan. Kuunnellessani tätä kirkastui entisestään se, miten Kristuksen kirkko seisoo tässä maailmassa vallasta riisuttuna, niin kuin Herransakin.

Arkkipiispa käytti hänkin puheenvuoron ja ilmoitti omaksi kannakseen toimintamallin 3. Minusta siinä mallissa suurimpana häviäjänä on totuudellisuus.