Siellä missä on kipua, siellä on Herra 

Lähetystyö Afrikassa on antanut Antti ja Liisa Saarenkedolle monin tavoin rikkaan elämän. Työ ei silti ole ollut helppoa. He ovat nähneet, kuinka ihmiset kärsivät sodan jaloissa. He ovat myös nähneet, kuinka Herra ei jätä pulaan niitä, jotka apua pyytävät.

Liisa ja Antti Saarenketo lähtivät ensimmäistä kertaa lähetystyöhön vuonna 1987. Silloin kohdemaana oli Kenia. 32 vuotta myöhemmin Saarenkedot ovat tehneet työtä lisäksi Etelä-Sudanissa ja viimeisimpänä Ugandassa pakolaisleireillä. He ovat asuneet välillä Suomessa, mutta aina kutsun käydessä suunnanneet takaisin lähetyskentille. 

Tarinoita Saarenketojen elämästä lähetystyössä voisi kuunnella vaikka kuinka pitkään. Tarinat eivät kuitenkaan ole kepeitä, vaan mukaan mahtuu raskaita kokemuksia ja haastavia työalueita. Liisa ja Antti ovat nähneet ihmisten konkreettisen kärsimyksen lähempää kuin monet muut suomalaiset. 

– Muutimme Keniasta työhön Etelä-Sudaniin syksyllä 2011. Sitä ennen olimme pari vuotta tehneet työtä Keniasta käsin. Työ lähti hirveän hyvin liikkeelle. Kansa oli juuri itsenäistynyt ja ihmiset olivat innoissaan uudesta valtiosta. Yli 20 vuoden verinen sota oli päättynyt. Yllättäen asiat kuitenkin muuttuivat: Etelä-Sudanissa syttyi sisällissota, Antti muistelee. 

Etelä-Sudanin armeija oli jakautunut kahtia. Pian se vaikutti myös Saarenketojen työntekoon, sillä sota laajeni kaikkiin maakuntiin. Alkoi valtava pakolaisvyöry.

– Noin kaksi miljoonaa ihmistä pakeni Ugandaan ja muihin naapurivaltioihin. Ugandaan tuli enimmillään 3500 ihmistä päivässä, joista suurin osa oli naisia ja lapsia. Joukossa oli paljon meidän seurakuntalaisiamme ja myös kirkon työntekijöitä, Antti kuvaa. 

Paikallinen kirkko pyysi apua pakolaisleireille. Sley reagoi muuttuneeseen tilanteeseen nopeasti ja Saarenkedot muuttivat Ugandaan. Alkuperäinen suunnitelma seurakuntatyöstä rauhanajan Etelä-Sudanissa oli vaihtunut Ugandan pakolaistyöhön.

– Tilanne meni ihan toisenlaiseksi. Siellä oli ihmisiä, jotka olivat joutuneet jättämään kotinsa ja menettäneet omaisiaan. Olosuhteet olivat hyvin vaatimattomat. Ainoa mahdollisuus tehdä töitä ihmisten parissa oli alkaa perustaa seurakuntia, Antti kertoo. 

– Paikalliset ihmiset ovat opettaneet meille Jumalan varassa elämistä ja kiitollisuutta, Liisa ja Antti Saarenketo sanovat.

Lähellä kärsiviä

Saarenkedot ovat nähneet läheltä, kuinka sota vaikuttaa ihmisiin. Pakolaisleirityössä he huomasivat, että ihmiset olivat traumatisoituneita. Paikalle tarvittiin kouluttautuneita ihmisiä auttamaan heitä käsittelemään koettuja kauheuksia.

– Ihmisten mielissä olivat kaikki, mitä he joutuivat kokemaan ja näkemään. Heillä oli kova huoli niistä perheenjäsenistä, jotka eivät olleet ehtineet pakoon tai olivat hävinneet paon aikana. Lapset kysyivät: Elääkö äiti? Elääkö isä? Liisa muistelee vakavana.

Saarenkedot muistavat, kuinka sota oli jatkuvasti ihmisten puheissa läsnä. Raskainta oli kuulla, kuinka Etelä-Sudanissa tutuksi tulleet ihmiset olivat joutuneet kokemaan suuria menetyksiä. Tuttujen ihmisten kohtaloiden muisteleminen saa heidät hiljaisiksi.

– Tehtävää olisi ollut niin paljon, mutta itse pystyi auttamaan vain vähän, Liisaa herkistyy.

– Pahinta oli se, että he olivat jo muutenkin kärsineet hirvittävän paljon edellisessä sodassa, niin vielä tämä, Antti huokaa. 

Pakolaisleireillä kristittyjen keskellä näkyi kuitenkin vahva toivo. Liisa ja Antti kertovat, että kaikista vaikeuksista huolimatta ihmiset olivat kiitollisia Jumalaa kohtaan.

– Emme tavanneet katkeria ihmisiä. Heillä säilyi luottamus Jumalaan kovista kohtaloista huolimatta. He puhuivat siitä, kuinka Jumala oli ollut heidän kanssaan ja auttanut, Liisa painottaa.

– Voi melkein sanoa, että sieltä löytyy vähemmän katkeria ihmisiä kuin täältä Suomesta, Antti pohtii.

Jumalan käsissä

Liisa ja Antti uskovat lujasti Jumalan johdatukseen. He kokevat, että Jumala on johtanut heidät ensin Keniaan, sitten Etelä-Sudaniin ja viimeisimpänä Ugandaan. Kaikki on ollut osa hänen suunnitelmaansa.

– Koin aina, että minulla on sisäinen kutsumus. Jos sitä olisin epäillyt, niin en olisi jaksanut. Vaikka työ tuntui vaikealta, minulla oli luottamus siihen, että Jumala on minut tänne saattanut, Liisa sanoo.

– Aina kun menimme uuteen tehtävään, koin, että tämä on nyt meidän paikkamme. Vaikka miettisikin, miten tästä selviää, niin kyllä Jumala on ihan kaikessa mukana, Antti jatkaa.

Saarenketoja on lohduttanut ajatus siitä, että kaikki on Jumalan käsissä. Kun tehtävät tuntuvat liian isoilta, perusta löytyy Jumalasta.

– Tehtävät ovat olleet isompia kuin mies. Onneksi hengellinen työ ja lähetystyö ei perustu siihen, miten pätevä ihminen on, vaan se perustuu täysin siihen, että meillä on Herra, joka valmistaa minut, Antti painottaa.

Lue koko haastattelu Sanansaattajasta 21/19.