Sammakoitten aika

Egyptin toinen vitsaus näyttää saavuttaneen myös Pohjan perukat. Keskustelupalstat ja viihteelliset ajankohtaisohjelmat ovat alkaneet tuntua niljakkailta ja sosiaalisessa mediassa kuuluu jatkuva kurnutus. Sammakot tunkevat joka paikkaan. Ne seuraavat aktiivisesti aikaansa, rakastavat lööppejä ja suorastaan villiintyvät vaaleista.
Mikä kamalinta sammakoita löytyy myös minun taikinakulhostani ja sieltä ne pursuavat maailmalle. On vaikeaa vastustaa sukkelaa sutkautusta, vaikka se jälkeenpäin tuntuisikin ylilyönniltä. Erityisesti nopeatempoisessa somessa unohtuu helposti, että ohimennen heitetty kommentti voi olla lähtiessään kepeä, mutta osuessaan kipeä.
Sammakoita lienee loikkinut aina. Kun tutkin graduani varten myöhäiskeskiaikaista hengellistä opasta, löysin sivutolkulla neuvoja sanojen käyttöön. Ei siis todellakaan mitään uutta auringon alla! Satoja vuosia vanhan kirjasen neuvot tuntuvat tänäänkin ajankohtaisilta: On syytä pitää harkintaa suun (näppäimistön) portinvartijana ja ajatella toisesta ihmisestä lähtökohtaisesti hyvää.

Ad fontes -periaate muuten toimii muuallakin kuin uskon perusteita mietittäessä. Siis: Käykäämme lähteillä! Uutisen pohjalta tehty uutinen tai kaverin kaverilta kuultu huhu voivat olla meheviä kommentoitavia, mutta ennen leimojen lyömistä on viisasta muistaa, että väärän todistuksen antaminen lähimmäisestä on kielletty samalla listalla kuin tappaminen ja aviorikos.
Kiusaus on tietysti suuri. Mielelläänhän sitä heittää mutaa naapurin vaatteisiin, jotta omat näyttävät puhtaammilta. Sitä paitsi oman, hyvän ja oikean asian ajamiseksi saa murskata toisen ihmisen, vai kuinka? Niinhän sanassakin sanotaan: Synnittömillä on lupa kivien viskomiseen.
Parempaa maailmaa pontevasti rakentaessaan ei aina ehdi tai halua ajatella, että on kyllä erilaisia arvoja ja erilaisia mielipiteitä, mutta vain yhdenlaista ihmisyyttä. Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta. Sama ruma ja tuhoisa potentiaali siveettömyyttä, ahneutta, pahansuopuutta ja murhaa majailee sekä omani että pahimman vihamieheni rinnan uumenissa. Sääli, olisi niin kätevää ulkoistaa pahuus siihen ihmiseen, jonka uskoa tai arvomaailmaa en jaa.
Sammakoiden sijaan gradukirjani kehottaa luottamaan mehiläiseen: Tekemään sen esimerkin mukaisesti kitkerästä makeaa. En usko, että on tarkoitus hunajoida vääryyttä ja valhetta, vaan pikemminkin kuulla toista ihmistä hyväntahtoisin korvin. Entä jos siellä, missä olen tavannut huomata vain pahaa, arvotonta ja typerää huomaisinkin parhaansa yrittävän ihmisen? Entä jos se täysin arvojeni ja toiveitteni vastaisesti puhuva naurettava idiootti onkin elävä ja tunteva, jollekulle rakas?

Terävä ja suora on eri asia kuin ilkeä. Pilkka ei ole nokkeluutta. Oikeassa oleminen ei oikeuta ylimielisyyttä. Sille en voi mitään, että sisälläni asuu saastaa ja sammakoita, mutta voin olla ajelehtimatta niiden mukaan, ottaa Paavalin neuvosta vaarin ja antaa lempeyden, hyvyyden, itsehillinnän ja ystävällisyyden näkyä. Mitä siinä menettäisin?