Sallikaa lasten tulla

Pohjoismaiden kirkot ovat yhteisen haasteen edessä. Luterilaisin maailmankolkka ei ole onnistunut siirtämään uskonnollista perintöään uudelle sukupolvelle. Yhteisenä huolenaiheena on kastamattomien lisääntyvä joukko. Ruotsissa päädyttiin jo muutama vuosi sitten tilanteeseen, jossa enää alle puolet kastettiin, ja Norjassa tätä pistettä ollaan lähestymässä. 

Kehitys on ollut nopeaa. Vielä 2000-luvun taitteessa Suomessa kastettiin yhdeksän kymmenestä syntyvästä lapsesta. Vuonna 2017 kastettiin enää kaksi kolmesta (67 %). Ilmiö on kiihtynyt 2010-luvulla, jolloin kastettujen osuus on laskenut merkittävästi vuosittain. Missään hiippakunnassa ei olla vältytty kastelukujen laskulta, vaikka hiippakunnittaiset erot ovatkin suuret ja enenevät. Useissa Helsingin seurakunnissa kastetaan enää alle 40 prosenttia lapsista. 

Miten tähän on tultu? Ilmiössä on kyse nuoremman sukupolven irtautumisesta uskonnollisesta perinteestä, joka ilmenee monissa länsimaissa. Tässä individualisaation prosessissa kirkot eivät enää määrittele yksilön uskomuksia, vaan omat valinnat korostuvat. Kirkon jäsenenä pysyminenkään ei automaattisesti tarkoita esimerkiksi lasten kastamista. 

Yksi tärkeimmistä kastamattomuuden syistä Pohjoismaissa on ajatus siitä, että lapsi voi myöhemmin valita uskonnollisen orientaationsa. Ajatus on ymmärrettävä, mutta toisaalta: eikö myös kastamattomuus ole lapsen puolesta tehty valinta? Vanhemmat siirtävät joka tapauksessa malleja lapsilleen, olipa kyse sitten ruokavaliosta, elämäntavoista, yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta tai ylipäänsä tavasta tulkita maailmaa minkä tahansa ideologian kautta. 

Professori Vern Bengtson kumppaneineen on mittavassa tutkimushankkeessaan tutkinut 35 vuoden ajan sitä, miten uskonto siirtyy sukupolvelta toiselle. Kirjassa Families and Faith hän kiteyttää löytöjään. Yksi havainto on se, että vanhemmat vaikuttavat lastensa uskonnollisiin valintoihin enemmän kuin uskovatkaan. Tämä pätee myös uskonnottomuuteen: sen taustatekijänä olivat usein uskonnottomat vanhemmat.

Jos lapsen elämästä on poistettu erilaiset uskonnolliset virikkeet, onko hänellä todellisuudessa mahdollisuutta valintaan? Jos lapsi ei näe ja koe, miten uskontoa arjessa ja juhlassa harjoitetaan tai mitä merkitsee tukeutuminen Jumalaan, löytääkö hän näitä asioita myöskään siinä iässä, kun valintoja on mahdollista tehdä? Entä estääkö kastaminen valinnan mahdollisuuden? 

Bentgsonin ajatusta voidaankin jatkaa arkeen asti: suuria ovat hetket lastenkammareissa, joissa väsyneet vanhemmat ja riehuvat lapset voivat sulkea päivänsä kiitokseen ja siunaukseen. Vaikuttavaa työtä tehdään keinutuoleissa, joissa mummot kokoavat sukunsa jäsenet rukouksiin ja kaikissa niissä arjen hetkissä, joissa sydämen usko välittyy sanattomastikin läheisille ihmisille.

Teksti on julkaistu Sanansaattajassa 5/19.