”Saattajaa tärkeämpi on hän, joka on vastassa” 

Saattohoitoon erikoistunut lääkäri Reino Pöyhiä ajattelee, että elämän kokeminen merkityksettömäksi ja ilottomaksi saa ihmisen pelkäämään kuolemaa.  

Tapaan lääkäri Reino Pöyhiän yhtenä niistä maaliskuun päivistä, joina lumi on alkanut toden teolla sulaa Helsingissä. Pöyhiä lusikoi lounaaksi madekeittoa ja kertoo Tansaniasta, missä hän on käynyt vuodesta 2013 lähtien opettamassa lääkäreille ja hoitajille omaa erikoisalaansa: palliatiivista lääketiedettä. Palliatiivinen hoito on parantumattomasti sairaan kokonaisvaltaista hoitoa, jolla pyritään lievittämään kärsimystä ja vaalimaan elämänlaatua. Elämän loppuvaiheen palliatiivista hoitoa sanotaan saattohoidoksi.  

Reino Pöyhiä on kivunhoidon asiantuntija. Hän muistuttaa, ettei kipu ei ole vain kipulääkkeen puutosta. Lääketieteen opiskelijoille hän opettaa ”kokonaisvaltaisesta kivusta”.  Kipu syntyy aivoissa ja kipuaistimuksen voimakkuuteen vaikuttaa myös se, onko ihminen yksin ja peloissaan. Ja ehkä kuolemakin pelottaa monia etukäteen juuri siksi, että länsimaissa ollaan usein yksin – niin elämässä kuin kuolemassakin. Tähän liittyy toive eutanasiasta, kuolinavusta.

Lääkäri ilman valkoista takkia 

Reino Pöyhiä huomauttaa, ettei kukaan voi tulla kertomaan meille, miltä tuntuu kuolla. Kuoleman kokemusasiantuntijoita ei ole. 

–Olisi todella kummallista, ellei kuolema pelottaisi meitä. Sehän on loppu: elämän, ihmissuhteiden, kaikkien tekemisten. Tunnemme kuoleman edessä eksistentiaalista, olemassaoloon liittyvää kauhua. Meille kristityillekin kuolema on vihollinen.  

Kuolemiseen voi liittyä hengenahdistusta, pahoinvointia, ruokahaluttomuutta ja kipuja.  

–Työmme ydintä on lievittää niitä. Pyrimme auttamaan ihmistä loppuun asti. Saattohoidossa yksi ihana asia on, että voin ottaa pois valkoisen takkini ja olla samalla viivalla potilaani kanssa. Kotikäynneillä en takkia käytä.   

Lääkärit, hoitajat, papit, sosiaalityöntekijät, vapaaehtoiset tukihenkilöt, potilaat ja heidän omaisensa – kaikki he rakentavat hoitoa yhdessä. Pöyhiä toteaa tuntevansa usein kiitollisuutta siitä, että on saanut kulkea kappaleen matkaa jonkun ihmisen ja hänen omaistensa kanssa. Oman tunne-elämän hallitseminen on työssä tärkeää, mutta Pöyhiä toteaa, että hän suo itselleen myös surun tunteen. Hän liikuttuu usein.  

Pöyhiä muistelee erästä nuorta miestä, joka oli kuolemassa syöpään. Mies ei halunnut olla sairaalassa, koska hän nukkui siellä hyvin.  

–Hän kertoi pelkäävänsä, että hän nukahtaa eikä enää herää. Pidin häntä kädestä kiinni ja minun piti keskittyä siihen, etteivät kyyneleeni alkaisi valua.  

Lue koko juttu Sanansaattajan pääsiäisnumerosta 7/22.