Ryppyisetkin ovat rakkaita 

Minua pyydettiin pitämään esitelmää ikääntymisestä. Aihe tuntuu haastavalta, vaikka mietin päivittäin elämän rajallisuutta. Tämän johdosta aloin pohtia, kuka on vanha. Suomalaisten mielestä keskimäärin 72-vuotias on vanha. Toisaalta meillä on miehiä, jotka tulevat tässä iässä isäksi. Ikäraja on noussut eliniän kasvamisen myötä eikä varmaan pysähdy tähänkään. Ennen oli toisin. Luin vasta ET-lehdestä, kuinka 1800-luvun Suomessa, erään 38-vuotiaan vainajan virallinen kuolinsyy oli ”vanhuus”. Tällöin elinajanodote oli 40 vuoden kieppeillä.

Ennen ikääntyminen oli luonnollista ja väistämätöntä. Nyt vanhenemiseen suhtaudutaan häpeillen. Sitä yritetään peitellä ja siirtää. Vieroksun yhteiskunnassamme vallitsevaa tapaa ihannoida loputtomiin nuoruutta.

Ikäihmiset eivät saa tänä päivänä sitä arvostusta, joka heille kuuluu. Puheessa ikäihmisen arvostus tai sen puute paljastuu heti. Yksi ohitse puhumisen muodoista – eikä valitettavasti ihan harvinainenkaan – on se, että ei malteta kuunnella, mitä lähimmäisellä on sanottavana. Oma näkemys runnotaan läpi vaikka väkisin. Se, miten sanotaan, on yhtä tärkeää kuin se, mitä sanotaan. Joillakin on tarve tietää asiat paremmin kuin asianosainen itse. Vaikka juuri tunteet ovat paras väylä kohti toista ihmistä ja inhimillisyyttä, pyrimme usein kohtaamisissa osoittamaan osaavuutemme ja pätevyytemme.

2000 vuotta sitten Palestiinassa elettiin erilaisessa yhteiskunnassa. Ikäihmisiä kunnioitettiin. Mooseksen kirjan ohjeet oli sisäistetty arkiseen elämään: ”Nouse harmaapään edessä, anna arvo vanhukselle.” (3 Moos. 19:32) Elämän tuomaa viisautta ja kokemusta arvostettiin toisella tavalla kuin tämän päivän kiireisessä ja yhä teknistyvässä yhteiskunnassa. Uusien laitteiden käyttöohjeet voidaan hetkessä sisäistää, mutta elämää oppii vain elämällä. On vaarallista, jos elämän tuoma viisaus unohdetaan, työnnetään sivuun.

Sairastuin jokin aikaa sitten vakavasti. Vietin päivän päivystysosastolla tarkkailussa ikäihmisten ympäröimänä. Tällainen pysähdys on terveellinen kokemus. Kuulin kaiken, mitä puhuttiin. Kuulin tuskaiset voivotukset ja avun pyynnöt. Psalmin 71 rukouksessa sanotaan: ”Älä hylkää minua vanhuuden päivinä, älä jätä, kun voimani uupuvat.” Jeesus huomaa heidät, joille nämä rukouksen välittämät tunteet ja kokemukset ovat tuttuja. Sisimmän huokaus ei nouse vain Jumalan puoleen, vaan myös omaisille, ystäville, lääkäreille, hoitajille ja koko yhteiskunnalle. Ystävien sairaudet, omaisten kiireet, yhteiskunnan tulostavoitteet jättävät ikäihmiset yksin.

Ikääntyessä ja sairastuessa, terveys ja toimintakyky heikentyvät. Tässä voi kuitenkin olla siunaus. Saamme joka päivä kasvaa Jeesuksen armon ja rakkauden tuntemisessa. Kristittynä kasvaminen on pieneksi tulemista, Jeesukseen turvautumista kaikessa ja kaikkina päivinä. Jeesuksen sylissä hänen rakkautensa korjaa itsekästä mieltämme ja auttaa huomaamaan lähimmäisemme. Jeesus huomasi ihmiset, joita ei suuremmin arvostettu. Ryppyisetkin ovat Hänelle rakkaita.