Runopojan kutsumus

Teologian tohtori ja pappi Lauri Kemppainen kirjoittaa väkivallasta ja kärsimyksestä. Ja niiden vihollisesta: kristinuskon kauneudesta.

Parin vuoden takaisessa Kaunis Jeesus -kappaleessa artisti nimeltä Daikini kysyy: ”Miksi on jotain eikä enemmän ei-mitään / kuinka olemattomuudesta voi olevaista itää. Mistä syntyy moraali, mistä tulee rakkaus / kärsimys ja kauneus kysymyksii, missä vastaus?”

Daikini on pappi ja teologian tohtori Lauri Kemppainen. Hänestä ihmettely ja kyseleminen kuuluvat olennaisesti ihmisenä olemiseen. Olkoon se sitten vaikka klassinen avaruuden ja tähtien hämmästely. Kosminen kohina ihmisen korvissa.

– Mutta kuin se nyt olisi joku juttu, onko avaruus suuri vai pieni! Kemppainen sanoo ja laskee teekuppinsa Itiksen kauppakeskuksen kahvilan pöydälle. Hän viittoo molemmin käsin kohti ostostemppelin yllä kaareutuvaa lasikupolia ja jatkaa:

– Avaruus voisi loppua tuohon kattoon, mutta mikään ei muuttuisi. Samat eksistentiaaliset kysymykset olisivat edelleen olemassa. Sitä mietin jo lapsena, kun katsoin yötaivasta. Ihmettelin, että jotakin ylipäätään on olemassa, Kemppainen muistaa.

– Radiossa joku mies kertoi, että kun hän pienenä pohti tähtitaivasta, hänen isänsä sanoi: ”Poika, tuollaisia miettimällä on moni tullut hulluksi”, Kemppainen kertoo ja nauraa.

”Onko missään lopulta mitään mieltä, tarkoitusta, päämäärää?”

Kemppainen uskoo, että todellisuuden ja olemassaolon ihmettely heräävät ihmisellä ihan luonnostaan, jos hän vain antaa niiden herätä.

– Miksi jotakin on sen sijaan, ettei olisikaan yhtään mitään on kysymyksenä täysin riippumaton siitä, onko maailmassa elefantteja tai hiiriä tai Onnenpyörää tai Idolseja. Uskon, että kuka tahansa voi kysyä tuota kysymystä riippumatta koulutuksesta, asuinpaikasta tai kulttuurista. Näin uskon, vaikka en voikaan sitä perustella.

– Jo ihan liian monta kertaa olen siteerannut tätä Wittgensteinin ajatusta: ”Mystistä ei ole se, miten maailma on, vaan että se on.”

Kemppainen puhuu paljon, mutta ei loukkaannu, kun hänet keskeyttää ja pistää väliin tarkentavan kysymyksen. Usein hän hymyilee suorastaan veitikkamaisesti. Kun mainitsen usein kokemani ”kosmisen tyhjyyden tunteen”, hän kehottaa pitämään siitä kiinni. ”Älä karistele sitä pois, älä karistele!” hän varoittaa.

Tunne on nimittäin hyödyllinen. Se johtaa kysymään, mitä järkeä kaikessa ryntäilyssä on. Mistä nousee kipu siitä, että kaikesta, mitä rakastaa, joutuu ennen pitkää luopumaan? Asfaltille putoilevat lehdet kertovat, että tulee talvi ja keväällä olen taas vanhempi ja lähempänä kuolemaa.

Tätä ahdistusta Kemppaisen mielestä kristinusko ymmärtää.

Kauppakeskuksessa keskustelumme taustalla kaikuvat mainokset.

”Brändit, tuotemerkit ja jatkuvasti tuunatut identiteetit eivät poista karua totuutta: ihminen ryntäilee jumalanmuotoinen reikä sydämessään ostamassa itseään ehjäksi.” Näin Kemppainen kirjoittaa muutaman vuoden takaisessa Rukoileva kädellinen -kirjassaan.

”Aidossa kapinassa pitää olla sekä älyä että sydäntä”

Hyrynsalmella varttunut Lauri Kemppainen, 34, arvelee olleensa hiukan erikoinen lapsi, vaikka pelasikin jalkapalloa ja pyöräili uimarannalle kuten muutkin poikaviikarit.

Diakonissana seurakunnassa toiminut äiti on kertonut, että pojalla oli tapana kerätä kirkkojen kuvia ja pitää jalkakäytävällä jumalanpalveluksia ohikulkijoille. Lääkäri-isä toi työmatkoilta tuliaisiksi gospelia ja vei perhettä Jaakko Löytyn konsertteihin.

Koulussa Kemppainen sai hyviä numeroita muusta paitsi käyttäytymisestä. Jälki-istuntoihin hän osallistui ahkerasti.

Peruskouluikäisenä Kemppaisella oli jo ensimmäiset uskonkriisinsä. Kun hän meni lukioon, hän innostui Torsti Lehtisen ja Jaakko Heinimäen teksteistä.

– Filosofia iski ihan täysillä, että wow! Jos olisin ollut siihen asti vain tietynlaisen ”halki, poikki ja pinoon” -tyyppisen kristillisyyden virikkeiden armoilla, olisin tuossa vaiheessa voinut etääntyä kristinuskosta, Kemppainen arvelee.

Hän aloitti räpin ja huutometallin tekemisen noihin aikoihin. Mukana olivat myös kristilliset teemat. Isä totesi poikansa tekemästä musiikista: ”Jos tuo on hengellistä musiikkia, se johtuu siitä, ettei sitä kuuntele pirukaan.”

– Minulla oli inspiroiva uskonnon ja filosofian opettaja. Luin Raamatun kannesta kanteen, sillä halusin tietää, mitä siinä oikeasti sanotaan.

Kainuun poika lähti Helsingin yliopistoon opiskelemaan teologiaa.

Hän halusi pohtia, mitä on olla ihminen. Filosofia ei tähän riittänyt.

”Kristillinen toivo on enemmän ja röyhkeämpää: tyhjän haudan toivoa”

Lauri Kemppainen kirjoittaa ja tekee musiikkia, ”jotta maallistunut ihminen voisi nähdä kristinuskon edes mahdollisena vaihtoehtona. Jotta sen kauneus ei jäisi näkemättä sellaisten jumalakuvien takia, jotka eivät ehkä ole teologisesti edes totta.”

Kemppainen viittaa usein ortodoksiteologi David Bentley Hartiin, jota tutki myös viime vuonna valmistuneessa väitöskirjassaan.

Hart on kritisoinut voimakkaasti erityisesti kalvinistista jumalakuvaa, joka tietyissä muodoissaan esittää Jumalan suorastaan hirviömäisenä: olentona, joka määrää toiset taivaaseen ja toiset helvettiin ja on ihmisestä kaukana, tuonpuoleisuudessa.

– Hartin mielestä länsimainen ateismi on pitkälti seurausta siitä, että monta sataa vuotta on tehty niin huonoa teologiaa. On esitetty Jumalasta käsitys, joka ei tunnu uskottavalta, rakastettavalta eikä  ylistettävältä. Ei olekaan mikään ihme, että kulttuuri vähitellen kääntää selkänsä tällaiselle Jumalalle, Kemppainen kuvaa.

– Puhun paljon kristinuskon kauneudesta, koska haluaisin herättää ihmisessä edes toiveen siitä, että kristinusko olisi totta, Lauri Kemppainen sanoo.

”Ihminen kyselee sydän
ruvella elämän tarkoitusta”

Kemppaisen kutsumus ei ole tehdä tiukasti akateemista teologiaa. Väitöskirjansa esipuheen hän lopettaa napakasti: ”Peace, I’m out”. Erittäin vapaasti käännettynä: ”Rauhaa. Se on moro!” Hän toteaa myös, että perinteisesti ajateltu julistaminen on hänelle ”hiukan vaikeaa”.

– Puhun paljon kristinuskon kauneudesta, koska haluaisin herättää ihmisessä edes toiveen siitä, että kristinusko olisi totta.

Kemppainen toteaa olevansa ennen muuta ”runopoika” ja aikoo jatkaa kirjoittamista. Tekeillä oleva kirja käsittelee väitöskirjan teemoja esseistiikan keinoin. Työnimenä on ”Väkivallan vihollinen. Johdatus kristinuskon kauneuteen.” Niin kuin Rukoileva kädellinen -kirjallaankin (sen Kemppainen kirjoitti nimellä Pappi), hän toivoo herättävänsä kaltaisiaan pohdiskelijoita miettimään, voisiko kristinuskossa sittenkin olla jotakin.

Kenties Kauneus, joka murtautuu väkivallan ja kärsimyksen keskelle ja kaataa nurin ”maailman loputtomasti jauhavan lihamyllyn”? Siitäkin Kemppainen kirjoittaa.

Mutta ihmiset ovat vieraantuneet kristillisen uskon kauneudesta.

”Maa, jossa kaipaus
ja kauneus kohtaavat”

Kemppaiselle erityisesti Cormac McCarthyn kirjat ja Terrence Malickin elokuvat puhuvat kahdesta suurimmasta teemasta: olemisen ihmeellisyydestä ja kauneudesta sekä kärsimyksen kammottavuudesta.

– Meidän uskomme ytimessä on krusifiksi, Kristus ristillä. Mutta puhumme myös siitä että ”Taivaan Isä suojan antaa”. Silti tässä Jumalan maailmassa tulee hurrikaani ja vetää kaiken paskaksi. Jos jossain on vauva, niin se lentää seinälle ja menettää henkensä. Olemisen kauneus ja kärsimyksen hirveys ovat ne vastapoolit, joissa kaikki minua oikeasti puhutteleva ajattelu liikkuu. Juuri tässä kristillisen uskon  visio todellisuudesta resonoi todella vahvasti. Se ottaa nämä molemmat puolet huomioon ja antaa ikään kuin lupauksen kauneuden perimmäisyydestä.

Pitääkö ihmisen olla lukenut, sivistynyt ja kulturelli voidakseen ymmärtää Kemppaisen tapaa puhua kristinuskosta kirjojen, elokuvien ja musiikin teemojen kautta? Eivät kaikki lue McCarthyn kirjoja tai innostu Malickin Tree of Life -elokuvasta.

Kemppaisella on kirjoittaessaan mielessään tietynlainen kohdeyleisö.

– Ajattelen ihmisiä, joilla on jonkinlainen pohjatieto länsimaisen ajattelun piirteistä ja kulttuurista. Jos menisin Helsingin yöhön julistamaan, en voisi puhua tämä yleisö mielessäni. Jengi katsoisi, että pitääkö tuo taluttaa johonkin hoitolaitokseen.

Kemppainen kirjoittaa Rukoilevassa kädellisessä:

”Lausumattomien rukousten paino riippuu nukkumalähiöiden yllä. Mutta lausumatonkin rukous voi olla rukousta, melankolia tiensä kadottanutta ylistystä: jumalanmuotoinen reikä sydämessä ei ole mikä tahansa reikä.’

Tavallaan Lauri Kemppainen pitää edelleen ohikulkijoille jumalanpalveluksia jalkakäytävillä.

Väliotsikot kirjasta
Pappi: Rukoileva kädellinen.
Perussanoma 2013.
Lauri Kemppaisen seuraava kolumni ilmestyy Sanansaattajassa ensi viikolla.

Lue lisää Sanansaattajasta 39/17.