Riski palata vanhaan siteeseen 

Koronaviruksesta aiheutuvan hätätilajulistuksen aikana huhti- ja toukokuussa Suomi-kirkossa videonauhoitettu saarna ja viikkohartauspuhe saatiin katsottavaksi kirkon kotisivun kautta. Päivin tekemät ruokapiirivideot saivat paljon isomman katsojamäärän. Striimauksen lisäksi lähetimme saarnan tekstin tervehdyksineen joka viikko niille seurakuntalaisille, joilla ei ole nettiyhteyttä tai jostakin syystä uskallusta antaa sähköpostiosoitettansa. Jälkimmäiset ovat ylipäätänsä hyvin passiivinen joukko, eli he käyvät kirkossa ehkä kerran vuodessa tai jopa harvemmin. He varmasti joutuivat miettimään, miten voivat suhtautua normaalia tiiviimpään yhteydenottoomme.

Yksi heistä oli ruova T. Hän on nyt eläkeläinen ja sai kasteen Suomi-kirkossa vuosituhannen taiteessa. Hänen kannanottonsa oli selkeä ja ikävä. ”Postia ei enää tarvitse lähettää, koska haluan luopua seurakunnan jäsenyydestä”. Hän kirjoitti omasta mielialastansa: ”Maailmassa on monta uskontoa ja niissäkin on paljon hyviä asioita. Miksi pitää keskittyä ainoaan yhteen?” Hän kertoi omasta shintolaisesta taustastansa. Koin hänen ilmaisuansa vastalauseeksi opetukselleni. Olisin halunnut tavata ja keskustella, mutta hän asuu yli tunnin junamatkan päässä ja ulkonaliikkumisrajoitus oli voimassa. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin vaihtaa sähköposteja, mikä ei ole välttämättä hyvä keskustelumuoto tällaisessa tilanteessa. Muutaman viestivaihdoksen jälkeen minun oli pakko kysyä: ”Voisitko kertoa mitä Jeesus merkitsee sinulle?” Vastaus: ”En halua keskustella siitä.” Sitten yhteydenotto loppui.

Ymmärsin hyvin, mistä on kysymys. Ensimmäisen sukupolven japanilaisella kristityllä on suuri riski palata vanhaan siteeseen. Monet nuorempina ottavat kasteen innossaan. Kaikki näyttää uudelta ja saa kokea jotain uutta kasteen kautta. Sitten iän ja elämänkokemuksen myötä tulee kysymyksiä: ”Miksi kristityn elämässä ja kristillisessä maassa on noin ikäviä ja jopa rumia asioita, vaikka toisissa uskonnoissa on hyviä ja jopa parempia asioita?” Sitten väsyneenä moninaisuuden ristiriidasta hän löytää rauhan ja turvallisuuden tutummista ja läheisimmistä piiristä eli vanhoista ja perinteisistä siteistä.

Kuitenkaan ei ollut syytä masentua. Rouva T:n surullisen uutisen jälkeen tuli täysin päinvastainen uutinen herra K:lta. Hänkin osallistuu jumalanpalveluksessa hyvin harvoin. Hän kirjoitti: ”Postia ei enää tarvitse lähettää, koska seuraan saarnaa netissä”. Iloni on sikäli suuri, koska vielä muistan hänen kastetilaisuuttansa, joka tapahtui ennen Suomi-kirkon työn aloittamistamme. Kasteen jälkeen hän piti kiitospuheensa seurakunnan edessä. ”Koska sain suomalaiselta hyvän asian, haluan antaa vastalahjaksi jotain japanilaista hyvää”. Sitten hän lausui kirjailija Kenji Miyazawan kuuluisan runon ”En antaudu huonossa kelissä”. Runo on niin kuuluisa, että kaikki japanilaiset tuntevat sen. Se ilmaisee lähimmäisrakkautta buddhalaisen uskon pohjalta. Kuunnellessani häntä minussa heräsi huoli. Sitten työkautenamme hänen osallistumisensa jumalanpalvelukseen väheni ja lopulta lakkasi. Samoin reagointikin yhteydenottoihimme. Tapahtuiko paluu vanhaan siteeseen hänen kohdallaan liian nopeasti?

Näin ei saisi päätellä vielä. Hänen ei-kristitty vaimonsa on säilyttänyt kontaktin seurakuntaan osallistumalla Päivin pitämään ruokapiiriin ja käsityöpiiriin. Kontakti ainakaan koko perheeseen ei ole katkennut ja nyt mies seuraa saarnaa joka tapauksessa. Syvässä, mitä emme pysty näkemään, tapahtuu jotain ihmeellistä. Sen tähden ei ole mitään syytä luopua toivosta rouva T:n kohdallakaan!