Ripari on ihmisen parasta aikaa

Tänään olen mielipuuhassani. Keräilen tavaroita kasaan pian alkavaa riparia varten. Ripari tarjoaa aina samaa; kaksi viikkoa ihan parasta elämää.

Minusta tuli rippikoululeirin vannoutunut fani ensimmäisen isoskokemukseni jälkeen vuonna 1980 Kylmäniemen kesäkodilla Laukaan seurakunnassa. Olin käynyt edelliskesän oman riparin KRS:n leirikeskuksessa Säynämössä, Heinävedellä. Se oli ihan hyvä kokemus, mutta kuohuva nuoruus, itsetunto-ongelmat ja aikamoinen koti-ikävä meinasivat viedä mennessään.

Ensimmäisenä isoskesänä minut hurmasi Kylmänimen leirikeskuksen kotoisa miljöö, tiivis ripariporukka ja oudon rauhallinen leiritunnelma. Kaiken keskellä oli vielä isosten uskonyhteys. Ihmeellinen tunne, että Jumala oikestaan johtaa, kuljettaa ja puolustaa horjuvaa nuorta seurakuntaa, joka leirillä hapuillen halusi välittää elämän suurinta sanomaa ja viestiä.

Opiskeluaikana olin harjoittelijana Forssan seurakunnassa. Seurakunnan riparit alkoivat juhannuksen jälkeen ja jatkuivat elokuun puoleenväliin saakka. Leirien välillä ei ollut taukoja. Rippikoulu päättyi aina Klemolan leirikeskuksen lipputangon ympärille. Siitä jatkettiin suoraan parkkipaikalle, jossa seuraava porukka saapuikin jo paikalle uutta leiriä aloittamaan. Muu vetoporukka vaihtui leirien mukaan, mutta kesäisäntä jatkoi leiristä toiseen. Seurakunnan talousosasto oli suunnitellut niin, että leirikeskuksen isäntä ja kesäharjoittelija maksavat ruuasta, koska harjoittelija ei kuulu suoraan leirin henkilökuntaan, vaikka leirillä vastuita ja oppitunteja olikin. Leirikeskuksen kämpästä olisi pitänyt maksaa myös vuokraa joku satanen. Harjoitteluohjaajani Hannu Ylitalo ymmärsi haastavan tilanteeni. Hän suunnitteli systeemin, jossa olin automaattisesti leirin henkilökuntaa, jos otin raamisryhmän hoitaakseni ja pidin säännöllisesti myös hartauksia; silloin ruokamaksua ja vuokraa ei voitu periä. Tämä kävi nuorelle miehelle paremmin kuin hyvin. Kahden ensimmäisen riparin aikana lähdin vapaapäiviksi pois leirikeskuksesta, mutta heinäkuun kuluessa en enää malttanut lähteä leireiltä mihinkään. Riparielämä vei mennessään.

Valmistumisen jälkeen olen saanut viettää paljon ihmeellisiä ripareita, viimeiset 16 kesää olen ollut Karkun evankelisella opistolla riparin vetäjänä. Ensimmäinen Karkun riparini jäi erityisesti mieleen. Leirille oli jostain kohtalon oikusta ilmoittautunut vain tyttöjä. Mietin ennen leiriä, että mitähän tästä tulee 23 tytön kanssa! Miten käy leirin pelien ja reippaan meiningin kanssa? Pelkoni oli turha. Ensimmäisenä päivänä porukan johtohahmoksi osoittautunut tyttö totesi: Mihin me täällä poikia tarvitaan, ja onhan meillä nämä kolme poikaisosta! Siitä tulikin leirin kantava johtosääntö. Leirillä tehtiin kaikki ihan täysillä vesisodista jenkkifutikseen. Viimeisenä iltana uimme kilpaa opiston suihkulähteessä. Kolme isospoikaa huokasivat varmasti helpotuksesta leirin konfirmaatiossa.

Mikä riparista tekee ainutlaatuisen kokemuksen? Omalla kohdallani onnistuneen leirin ainekset ovat pitkälti samat kuin ensimmäisenä isoskesänä 40 vuotta sitten. Leirin henki ja tunnelma syntyy kohtaamisista, yhteydestä ja jakamisesta, jota leirillä tapahtuu. Roolit ja suojanaamarit saa riisua ja olla oma itsensä. Kaiken yllä lepää Jumalan ihmeellinen käsi. Edelleenkin leirillä kysytään, kuka on Jeesus, ja mitä on uskoa häneen. Kun saa olla kohtaamassa ja todistamassa sitä, etsimistä ja Jumalan armon löytämistä, niin se saa aikaan sellaista haurasta riemua, mitä ei voi kokea oikein missään muualla. On ihmeellinen etuoikeus, että tänäkin kesänä pääsen taas rippikoululeirille.

Sosiaalisen median myötä ja sen mukana yhteisöllisyyden tarve kasvaa vuosi vuodelta myös riparilla. Tässä on myös rippikoulun iso haaste. On ihan parasta, että leireillä syntyy elinikäisiä ystävyyssuhteita. On tärkeää, että kohdataan, kuullaan ja ollaan läsnä. Monelle tuntuu valitettavasti riittävän tämä onnistuneeseen leirikokemukseen.

Jos ripari antaa tällaisen hyvän, yhteisen kokemuksen, niin ollaan päästy vasta alkuun. Usein käykin niin, että siellä missä yhteishenki on ihan paras ja viimeisenä iltana haikeus laskeutuu leirikeskuksen kynttiläseurojen päälle suuren peiton lailla, tapahtuu leirin jälkeen jotain yllättävää. Jatkikselle tullaan vielä koko joukkona fiilistelemään ihmeellistä yhteyttä, mutta pian leirikavereista ei kuulukaan enää mitään.

Olisi parempi, jos viimeisen illan tunnelma olisi sellainen, että kaikki ei pääty tänään, vaan tästä vasta kaikki alkaa. Parhailla leireillä yhteishenki ja yhteys on tiivistä, herkkää ja kohtaavaa, mutta päällimmäinen kysymys tulisi olla se, kuinka Jumala puhuu minulle tämän leirin aikana. Mitä kuulen, ja mitä löydän? Saanko leiriltä uskon vahvistusta sekä tiedon ja kokemuksen siitä, että minulla on armo, minä kelpaan ja riitän? Leirin jälkeen nautitaan tietysti myös leirin antamasta yhteydestä ja yhteisöllisyydestä ihan täysillä. Kaikki ei pääty jatkikseen, vaan nuoren seurakunnan jäsen saa elää uskoaan todeksi omalla tavallaan omassa paikallisseurakunnassa tai kristillisen järjestön toiminnassa. Tärkeää on, että löytyy paikka, jossa saa elää todeksi sitä kaikkea, mitä leirillä on opittu.

Kaiken kaikkiaan rippikoululla on isompi merkitys hengelliselle kehitykselle ja koko kirkollemme kun ymmärrämmekään. Suomi on kristitty maa niin kauan kuin rippikoulua käydään, uskomme perusteita opitaan ja niitä eletään todeksi. Jos rippikoulun suosio romahtaa, niin meillä ei yksinkertaisesti ole enää paikkaa, missä lapset ja nuoret oppisivat elämän tärkeimpiä asioita. Onneksi kirkkohallituskin on asiassa hereillä. Rippikoulua kehitetään ajan paineissa. Uuden rippikoulusuunnitelman päätavoite kuuluu: ”Rippikoulu vahvistaa nuorten uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan ja varustaa heitä elämään kristittyinä.”

Tämän suuntaista riparia toivon ja rukoilen tällekin kesälle, kun pakkaan tavaroita laukkuun ja suuntaan kohti Karkkua.