Rikas päivä

Miten striimattu toimintatapa on auttanut ja muuttanut seurakuntaa? Jumalanpalvelukseen osallistuu 6 -10 henkeä kirkkosalissa ja n. kymmenen Youtuben kautta, joten ”samanaikaisia osallistujia” on saman verran kuin ennen epidemian alkamista. Jumalanpalveluksen jälkeen pidetään kirkkoväen ja Zoomin yhteinen ”kirkkokahvi”, jossa kuullaan toistensa kuulumisia, ja sitä seuraa lyhyt raamattupiiri. Zoomissa on tällä hetkellä kuusi vakituista osallistujaa. Toivotaan, että siihen tulisi lisää. Iloinen asia on, että Youtuben jumalanpalveluksessa on 45 rekisteröitynyttä kuulijaa. Jos heidät lasketaan uskolliseksi joukoksi, jumalanpalvelusyhteisö on siinä mielessä laajentunut, mutta vain siinä mielessä, koska tällä hetkellä ehtoollista ei pystytä pitämään.

Saammeko me pitää näitä kaikkea ”saavutuksena” vai ”korvikkeena”? Minun, nykyteknologiaa hyvin heikosti osaavan ihmisen kannalta se on tietysti saavutusta. Niiden toteuttamiseksi sain paljon tekniikan apua, jonka antajalta vaadittiin paljon kärsivällisyyttä.

Kuitenkin täytyy myöntää, että en voi tyytyä tähän kaikkeen. Henkilökohtaisen kontaktin kaventuminen on minusta vakava ongelma. Yksi onnettomuudessa vakavasti loukkaantunut seurakuntalainen oli kuukauden sairaalassa. En voinut käydä hänen luonaan. Toinen, joka ei ole seurakunnan jäsen, mutta on ollut aktiivisesti piirissä, joutui sairaalaan vakavasta sairaudesta. Hän olisi varmasti ilolla ottanut vastaan vierailumme. Ennen sairaalakäynti kuului työkuvioon. Tein sairaalareissun n. kahden tunnin matkan päähän. Nyt po. sairaalat ovat puolen tunnin matkan päässä, mutten voinut tehdä asialle mitään.

Tällä hetkellä on ainakin kaksi sellaista, joka tarvitsee henkilökohtaista keskustelua, toinen on seurakuntalainen, toinen on toisen kirkkokunnan jäsen, joka on ollut viime vuosina Suomi-kirkon jumalanpalveluksessa mukana ennen fyysisesti ja nyt sähköisesti. Seurakuntalaisella ei ole nettiyhteyttä. Toiselle kristitylle keskustelu tapahtuu sähköpostin kautta. Tunnen heidät siten, että keskustelu tapaamisen kautta sujuisi parhaiten.

Viime pyhänä Zoomin kirkkokahvilla eläkeläinen rouva kertoi, kuinka hän on viime aikana lenkkeillyt lähimmälle puistoalueelle. ”Ruska on nyt niin kaunis!” Hän jopa ehdotti minua ja Päiviä tulemaan mukaan katsomaan ruskaa heti maanantaina. Paikka on meille tuttu, koska tapasimme hänet siellä viime kesän alussa. Hän kaipaa nimenomaan fyysistä tapaamista.

Päivin kanssa mietimme rouvan ehdotustansa. Maanantai on meille vapaa päivä. Jos tapaamme rouvan, saamme kuulla hänen asioitansa, huolensa ja myös ilonsa. Mutta kaunis ruska houkutteli, kun emme ole voineet tehdä luontoretkeä kesän jälkeen. ”No, tapaaminen tehdään lyhyesi, korkeintaan tunniksi, ja sen jälkeen katsotaan kaunista ruskaa kahdessa”.

Seuraavana päivänä pyöräilimme puistoon n. 5 km päästä kotoa. Tutulla penkillä rouva odotti meitä mukana pikkuevästä meille kaikille. Istuttiin, maistettiin evästä ja teetä, käveltiin ja juteltiin seurakunnan tilanteesta alkaen, rouvan perheestä, menneistä ajoista, uskoon tulemisesta, lapsuuden aikaan asti. Aurinko paistoi syksyisen lempeästi. Vihreän, keltaisen ja oranssiväriset lehdet loistivat auringon valossa sinisen taivaan alla. Värien kontrasti oli luonnon taideteos! Sydämemmekin tuntui avautuvan korkeaan taivaaseen. Unohdimme ajankulun. Oltiin yhdessä kaksi ja puolituntia!

No, oliko maanantai meille työ- vai vapaa päivä? Tyhmä kysymys. Se oli meille kaikille rikas päivä!