Riippuuko kirkon tulevaisuus prosenteista?

Evankeliumijuhlassa heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna keskusteltiin siitä, miltä kirkossa näyttää kuudenkymmenen vuoden kuluttua. Jo reilun kymmenen vuoden kuluttua saatetaan olla tilanteessa, jolloin suomalaisista vain alle puolet kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

Suomessa on ollut tapana kuulua kirkkoon, käyttää sen toimituksia ja käydä esimerkiksi joulukirkossa. Nyt nuoret aikuiset pohtivat, kastetaanko heidän lapsensa vai ei, Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Hanna Salomäki kuvasi Evankeliumijuhlassa muutosta suomalaisten suhtautumisessa kirkkoon.  

Kun ihmisillä ei ole minkäänlaista kontaktia kirkkoon, heille on luonnollista pohtia, miksi heidän lapsiaankaan kastettaisiin kirkon yhteyteen.  

– Kirkosta eronneita on yhtä enemmän. Perheet ovat uskonnollisesti monimuotoisia ja samassa perheessä voi olla hyvin erilaisia katsomuksia, Salomäki jatkoi Sleyn kotimaantyönjohtaja Juhana Tarvaisen isännöimässä keskustelussa. Paneelikeskustelun otsikossa kysyttiin, minne kirkon kompassi osoittaa. Onko kristinuskolla vielä sijaa Suomessa 2080-luvulla, kun kirkkoon kuuluvien ihmisten prosentuaalinen osuus Suomen kansasta laskee jatkuvasti?   

Tarvaisen ja Salomäen lisäksi keskusteluun osallistuivat Töölön yhteiskoulussa terveystietoa, englantia ja liikuntaa opettava Milla Koskenniemi sekä Mikaelinseurakunnan kirkkoherra Jouni Lehikoinen. 

Kastamattomat putoavat kelkasta 

– Suomessa on ollut tapana kuulua kirkkoon, vaikkei siellä ole käytykään. Nuorempi sukupolvi ajattelee tästä eri tavalla, Salomäki huomautti.  

Hänen mukaansa käänne, jossa korostuu yksilöllinen uskonnollisuus, on edelleen voimissaan. Niinpä ihmiset miettivät suhdettaan kirkkoon sekä sitä, osallistuvatko he sen toimintaan, käyttävätkö he sen palveluita ja onko heille jäsenyydestä mitään hyötyä. Tämän pohjalta he ratkaisevat rationaalisesti sen, haluavatko he olla kirkon jäseniä.  

Hanna Salomäki totesi, että Kirkon tutkimuskeskuksen laskelmien mukaan reilun kymmenen vuoden kuluttua ollaan todennäköisesti tilanteessa, jossa kirkkoon jäseniä on alle 50 prosenttia suomalaisista.  

– Koko maata ajatellen on paikkakuntia, jotka näyttäytyvät edelleen hyvin kirkollisina. Sitten taas esimerkiksi Helsingissä ja muissa suurissa kaupungeissa joissakin ikäryhmissä vain kolmannes on kirkon jäseniä.  

Salomäen mukaan kirkon pitäisi olla erityisen kiinnostunut siitä joukosta, jolla ei ole laisinkaan yhteyttä kirkkoon.  

– Kun heidän lapsiaan ei kasteta, he eivät myöskään tule mukaan kirkon vauvamuskareihin, perhekerhoihin ja päiväkerhotyöhön. Kastetut kutsutaan kaikkiin näihin toimintamuotoihin, ja kyseessä on valtava joukko lapsia ja perheitä.   

Jokamiehen uskonnollisuus ei kanna 

Mikaelinseurakunnan kirkkoherra Jouni Lehikoinen ei Salomäen pudottelemista madonluvuista huolimatta halunnut heittää pyyhettä kehään.  

– Tulevaisuuden kirkkoon hakeutuu ihmisiä, jotka ovat entistäkin sitoutuneempia kristinuskoon ja sen sanomaan. Siksi meidän on pidettävä kiinni uskon todellisuudesta ja siitä, mikä on kantanut kirkkoa parin vuosituhannen ajan. Sellaisesta toiminnasta, jossa harrastellaan asioita ja kehitetään jotain jokamiehen uskonnollisuutta, ei ole mitään hyötyä. Jos lähdemme tekemään kauppaa vakaumuksen ja uskon kanssa, ei meillä kirkkona ole tulevaisuutta. Lähtölaskenta on silloin jo alkanut, Lehikoinen totesi.  

Hänestä rohkeat ja kutsumustietoiset työntekijät, jotka uskaltavat julistaa Kristusta, ovat tulevaisuudessa entistäkin tärkeämpiä.  

Hanna Salomäki muistutti, että eurooppalaisittain kirkkoon kuuluvien osuus on Suomessa edelleen korkea, samoin kastettujen määrä. Lehikoisen tavoin myös Salomäki ajattelee, että kristinuskon sanoma puhuttelee ihmisiä tulevaisuudessakin.  

– Elämänkatsomusten pohdinta ei ole vähentynyt, vaikka etenkin nuoret aikuiset pohtivat kriittisesti uskonnollisuutta. Koronapandemia on nostanut pintaan kysymykset ihmisen elämän mitasta, kärsimyksestä, kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Tämä pohdinta haastaa kirkot. Miten löytää kontakteja ihmisiin, jotka miettivät näitä kysymyksiä?   

Jäseniä on moneen lähtöön  

Juhana Tarvainen muistutti katsomuksen moneudesta. Jopa kirkon oma todistus Jumalasta ja pelastuksesta saattaa olla samea.  

– Kun puhutaan Jumalasta, puhutaanko siitä Jumalasta, jonka tunnemme Raamatusta? hän kysyi.  

Jouni Lehikoinen korosti, että on tärkeää käydä vuoropuhelua myös niiden kanssa, joilla on erilainen kuva Jumalasta kuin meillä.  

– Heitä täytyy jaksaa kuunnella mutta myös perustella heille uskomme sisältöä.  

Lehikoinen pitää ensiarvoisen tärkeänä, että seurakunnissa lähdetään neljän seinän sisältä tavoittamaan ihmisiä. Kasvoton ja persoonaton kirkko ei kiinnosta ketään. 

Milla Koskenniemi edusti keskustelussa nuoria aikuisia. Opettajana hän kohtaa työssään nuoret kysymyksineen. Koskenniemi on myös mukana Sleyn rippikoulutyössä. Hänestä on sääli, että niin moni on jättänyt kirkon, sillä kastamatta jääneistä lapsista vain harva käy rippikoulun.  

– Rippikoulu ja sen jälkeen isoskoulutus on mahtava mahdollisuus osallistaa nuoret seurakunnan toimintaan. 

Koskenniemi uskoo, että kun kirkon sanoma pidetään kirkkaana ja selkeänä, se vetoaa ihmisiin, elettiin sitten mitä aikaa hyvänsä.  

– Kirkkoon täytyy myös mahtua erilaisia ajattelutapoja niin nyt kuin tulevaisuudessakin. Meitä on niin moneen lähtöön! On tärkeää, että osaamme kunnioittaa toinen toistamme. 

Väsähtänyt kirkko? 

Aika, jona kirkko on mukana Puolustusvoimissa, valtiopäivien avajaisissa ja koulun aamunavauksissa voi siis olla pian historiaa. Juhana Tarvainen kysyi, kuinka matala kirkkoon kuuluvien prosentuaalisen osuuden pitää olla ennen kuin kirkon läsnäolo yhteiskunnassa aidosti kyseenalaistetaan. Hanna Salomäki arveli, että viidenkymmenen prosentin rajapyykki voi olla kohta, jossa todetaan, että kirkon viesti on vain vähemmistön kanta. Kuuluuhan tuolloin kirkkoon enää vain puolet kansasta.  

– Onko kirkon tulevaisuus sitten prosenteista kiinni? kysyi Juhana Tarvainen.  

Salomäki katsoi, että kirkko voi olla hyvin vahva ja voimakas tekijä yhteiskunnassa, vaikka jäsenten osuus kansasta olisi pienikin.  

– Se, että on keskitytty kirkon jäsenten prosentuaaliseen osuuteen kansasta, on tietyllä tavalla väsähdyttänyt ja passivoinut kirkkoa. ”Meillähän on nämä miljoonat täällä ja prosentit korkealla, ei meidän tarvitse tehdä mitään!” Tämä ajattelutapa voi johtaa siihen, ettei pyritä ollenkaan aktiivisesti tavoittamaan seurakuntalaisia; hehän ovat jo ikään kuin kirjoilla, Salomäki totesi.  

Hän korosti myös, että murrostilanteessa on mahdollista löytää uusia toimintamuotoja. Ehkä esimerkiksi kinkereiden lopettamista ajatellaan haikeasti, mutta ne olivat työmuoto, joka syntyi tietyssä tilanteessa sodan jälkeen. Eri toimintamuodoilla on elinkaarensa.  

– Nyt ollaan uudessa tilanteessa ja tarvitaan uudentyyppistä toimintaa.  

Julkaistu Sanansaattajassa 15/21.