Pyhä

Suomen yli pyyhkineen ukkosmyrskyn riehuessa ajattelin – ei kovin omaperäistä – Jumalaa. Jotenkin siinä majesteettisen taivaallisen tapahtuman katsomossa tulin tuumineeksi, että ukkonen ei ole kesy, mutta ei sitä ole Yläkerran Isäntäkään. Ei vaikka meillä ihmisillä onkin tapana käsitellä pyhää ikään kuin se olisi itse asentamamme sähkökatkaisijan takana: Valoa ja voimaa, naps!

Viitisen vuotta sitten makasin Meilahdessa kardiologisella osastolla, kun yhtäkkiä huoneen täytti valtava läsnäolon tuntu. Vastaani tulvi jotain niin ehdottoman hyvää ja pyhää, että jollen olisi ollut sairaalasängyssä ja piuhoissa kiinni, olisin pudonnut polvilleni. Siinä tilanteessa oli harvinaisen selvää kumpi meistä kahdesta asettaa ehdot. Koko maailmaan ei tuntunut mahtuvan muuta kuin Hän, joka oli syystä tai toisesta päättänyt lähestyä minua tällä tavalla.

Kohtaamisen ytimen voi tiivistää laulun sanoihin: ”Riisu kengät pois sinun jaloistasi, sillä paikka, jolla seisot on pyhää maata. Katso, Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin.” Saman sisällön Jumalan ja ihmisen kohtaamisesta voi toki lukea Raamatusta milloin ja missä tahansa. Sanassa on kokemukseen verrattuna sekin etu, että jälkimmäinen tuppaa haalistumaan kun taas ensimmäinen pysyy.

Pyhän hiljainen humina on vastaansanomatonta, sen edessä Eliakin peitti kasvonsa. Kolmiyhteisestä Jumalasta ei saa sanoin tai teoin lahjottavaa papukaijaa, joka puhuu ihmisen toiveen mukaisesti milloin tulta, milloin hyväksyntää. Halutessaan osansa pyhästä tai ainakin halutessaan pyhittää oman toimintansa ihminen saattaa unohtaa, että Pyhä polttaa, jos siihen yrittää ihmiskäsin koskea.

Pyhässä on jotain samaa kuin syksyssä. Keväällä, kun maa herää ja kasvu suorastaan kohahtaa käyntiin tai kesällä kun kaikki on kiihkeää kukkimista, on helppoa aistia elämän voima. Sitten tulee syksy, kypsä ja syvä. Yhtäkkiä huomaa, että on muunkinlaista voimaa kuin kepeä ja äänekäs. On asettumista, joka liikuttaa näkyvää kasvua enemmän. On rauhaa, suurempaa kuin mielihyvän kokemukset. Pyhä, niinkuin syksy, riisuu ja pelkistää.

En tiedä, mitä ihmiset sairauden ja Jumalan edessä yleensä kokevat. Itse en sairaalahuoneessa saanut vastausta elämän tarkoitukseen, en suuria näkyjä tulevista tehtävistä tai edes lupausta paranemisesta. Loppujen lopuksi siinä, kun Pyhän edessä punnittiin minua ja elämääni, ei katsottukaan minuun, vaan Kristukseen. Ja tiedättekö, se riitti.

Pyhästä ponnistava rakkaus ei ole löperöä höttöä. Nasaretin mies ei tavannut jaella tyhjiä sanoja, niitä, jotka ohittavat itse ongelman. Pyhän edessä “ei se mitään” on riittämätöntä. Tarvitaan “se on täytetty”. Ja kun “se on täytetty”, aukeaa inhimillisesti mahdoton tie, joka sitouttaa hyvään silloinkin, kun tekisi mieli sulkea ovet: “Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä.”