Puoliso löytyi Pienen kiven joelta

Ujo lukiolaistyttö meni töihin päiväkotiin ja myöhemmin seurakuntaan, lähti bussimatkalle Eurooppaan ja päätyi puhumaan kristinuskosta viittomakielellä Tokioon.

Ostin lapselleni Japanissa valmistetun eväsrasian. Sen sisällä oli käyttöohje japanilaisilla kanji-kirjoitusmerkeillä.  Anna-Kaisa Takaki suomentaa ohjeet:  piirroselokuvahahmo Totoron koristamaa muovirasiaa ei pidä laittaa uuniin eikä myöskään kiillottaa.

Anna-Kaisa Takaki on helsinkiläinen perheenäiti ja peruskoulunopettaja, joka on asunut Japanissa kaikkiaan 11 vuotta. Mutta ei ollut mitenkään selvää, että hän tekisi elämässään erinäisiä ratkaisuja, jotka vaativat rohkeutta ja heittäytymistä.

Kohtalokas bussimatka

Anna Kaisa Takaki oli kaksi ja puolivuotias ja hänen siskonsa 1-vuotias, kun Laitisen perheen äiti kuoli. Myöhemmin tyttöjen isä meni uudelleen naimisiin ja Anna-Kaisa sai pikkuveljen ja pikkusiskon.

Lukioaikana Anna-Kaisa oli hyvin ujo ja sulkeutunut.

– En osannut puhua kenellekään juuri mitään.

Opiskeltuaan lastentarhanopettajaksi Takaki sai töitä päiväkodista Tammisaaressa.

– Armo ja Jeesuksen merkitys alkoivat pikkuhiljaa kirkastua ja sain vähitellen ystäviä. Löysin tyyneyttä ja tasapainoa. Perusturvallisuus sai rakentua uudelleen, Takaki miettii.

Vuonna 1983 hän osallistui muutaman lähetysjärjestön organisoimalle Eurooppaan suuntautuneelle bussimatkalle. Sen tarkoituksena oli tutustua lähetystyöhön. Anna-Kaisa ystävystyi monen nuoren kristityn kanssa. Muotoutui ihmisten ja tapahtumien ketju, jonka yhtenä lenkkinä oli lähtö lähetystyöhön Japaniin Sleyn kautta vuonna 1986.

Kahden vuoden kielikoulun jälkeen Takaki aloitti työn Koishikawan eli suomeksi ”Pienen kiven joen” seurakunnassa Tokiossa.

– Olin käynyt Suomessa viittomakielen kurssin. Varmaan sen vuoksi Japanin kirkko lähetti minut seurakuntaan, jossa tehtiin ihanaa työtä kuulovammaisten parissa. Järjestettiin esimerkiksi kuulovammaisten evankeliointitapahtumia.

Synkkä opiskelija

Seurakunnan pappi patisti Anna-Kaisa Takakia pitämään raamattupiiriä. Ensimmäisellä kerralla mukana oli hänen ja papin lisäksi kaksi nuorta. Seuraavalla kerralla tuli kaksi lisää. Toinen oli Pelastusarmeijan asuntolassa asuva mummo ja toinen opiskelijapoika Ken, jonka yksi piiriin osallistuvista nuorista oli tuonut mukanaan.

– Ken oli synkkä matematiikan opiskelija. Hän puhui niin vaikeaa kieltä, että pappi keskusteli hänen kanssaan ja minä mummon kanssa, Anna-Kaisa kertoo.

Ken Takaki on kertonut muistavansa ensimmäiseltä kirkossa käynniltään punastelevan ulkomaalaisen naisen, joka puhui takellellen japania.  Opiskelija ei aikonut tulla kirkkoon toista kertaa, mutta tuli kuitenkin. Hänet kastettiin maaliskuussa 1991.

Anna-Kaisa ja Ken alkoivat myöhemmin seurustella.

– Se ei siis ollut rakkautta ensisilmäyksellä.

Pariskunta vihittiin Suomessa avioliittoon vuonna 1995. Sitten he palasivat Japaniin. Seuraavan vuoden keväällä pariskunta lensi taas Suomeen, ja esikoinen Akira syntyi. Syksyllä 1996 Ken Takaki pääsi opiskelemaan teologiaa Helsingin yliopistoon. Perhe asettui pääkaupunkiin kahdeksi vuodeksi ja palasi sitten vielä yhdeksi lukuvuodeksi Japaniin. Vuodesta 1999 koti on ollut Helsingissä.

– Täytin 40 vuotta samana vuonna jona Akira syntyi. Sitten syntyi Maria ja ollessani 45 vielä Joshia. Minulle ei ollut naimisiin mennessäni mitenkään itsestään selvää, saisinko koskaan lapsia, Takaki toteaa.

Perhe on hänelle suuri kiitollisuuden aihe. Akira on nyt 21-vuotias, Maria 17 ja Joshia 15.

Anna-Kaisa Takakin mukaan elämää kahden kulttuurin kodissa on helpottanut se, että kumpikin osaa toisen kielen ja on asunut toisen kotimaassa.

Rivien välistä

Ken Takakin perheessä ei aikoinaan oltu ylen iloisia ulkomaalaisesta miniästä. Sulhasen äitiä epäilytti erityisesti kolme asiaa: nainen on ulkomaalainen, kristitty ja Keniä 11 vuotta vanhempi.

Myöhemmin Takakit vierailivat Kenin jo edesmenneen äidin sukulaisten luona Fukushiman läänin Aizun kaupungissa ja tapasivat myös Kenin isää, joka asuu Tokiossa.

Aviomiehensä kanssa Anna-Kaisa puhuu japania ja perheen isä puhuu japania lapsille. Elämää kahden kulttuurin liitossa on helpottanut se, että kumpikin osaa toisen kielen ja on asunut toisen kotimaassa.

– Toki kulttuurierot näkyvät silti välillä ärsyttävästikin. Japanilaisessa kulttuurissa luetaan paljon rivien välistä, Anna-Kaisa Takaki toteaa ja kertoo esimerkin.

– Kun kysyn Keniltä, ottaako hän kääretorttua, hän sanoo minulle ”Ota vain”. Japanilainen tapa on ajatella askelta pitemmälle: jospa tuo toinen haluaakin lisää torttua? Minä toivon, että vastataan siihen, mitä kysyn.

Anna-Kaisa Takaki kertoo, että kun hän menee käymään Japanissa, hänen asentonsa muuttuu heti kumarammaksi ja ikään kuin nöyremmäksi.

– Japanilaisminä on siis olemassa, hän toteaa hymyillen.

Kuinka kauan saan elää?

Anna-Kaisa Takakin vanhemmat tutustuivat toisiinsa 1940-luvun lopulla Karkun evankelisella opistolla. Tuolta vuodelta hänellä on tallessa äitinsä kirjoittama päiväkirja. Takakille on kerrottu, että hän on hyvin paljon vuonna 1959 kuolleen äitinsä näköinen ja että äiti oli hauska ja huumorintajuinen ihminen.

Nyt kuusikymppisenä Anna-Kaisa Takaki miettii, miten äidin varhain tapahtunut menetys on häneen vaikuttanut. Se, miten yllättäen elämä voi päättyä, on ollut läsnä tietoisuutena ajan lyhyydestä. Kun lapset olivat pieniä, Takaki toivoi, että eläisi niin kauan, että saisi kasvatettua nämä riittävän isoiksi. Hän ajattelee saaneensa ikään kuin lisäaikaa ja on siitä onnellinen. Viime aikoina aviomiehen sairastelu on jälleen tuonut kuoleman ajatuksiin ja keskusteluihin.

Eläkeiän ollessa neljän vuoden päässä Takaki ajattelee, että oma elämäntehtävä on suurelta osin  täytetty.

– Olen saanut elämältä niin paljon, etten osaa toivoa enempää.

Lue lisää tämän viikon Sanansaattajasta