Presidentin ja kirkon suhde – epävirallisten kontaktien merkitys korostuu

Historiantutkija, dosentti Ville Jalovaara julkaisi syyskuun lopulla kirjan Suomen presidenttien kirkkosuhteesta. Nykyisin presidentin kirkollinen merkitys on lähinnä symbolinen, mutta kirkko kiinnostaa edelleen valtionjohtoa.

Ville Jalovaara julkaisi äskettäin Kirjapajan kustantaman Myrskyä ja mystiikkaa – Suomen tasavallan presidentit ja kirkko -kirjan. Jalovaara oli perehtynyt kirkon ja politiikan suhteeseen Urho Kekkosen presidenttikautena vuonna 2007 julkaistussa väitöskirjassaan sekä neljä vuotta myöhemmin julkaistussa jatkotutkimuksessa.

– Tuolta pohjalta minua alkoi kiinnostaa, minkälainen suhde Suomen muilla presidenteillä on ollut kirkkoon. Sain tutkimuksen tehtyä Suomen tietokirjailijoilta ja Kansan sivistysrahastolta saatujen apurahojen turvin. Tutkimustyö menee vähän niin, että ensin keksii kiinnostavan aiheen. Kirjoittelemaan pääsee, jos joku suostuu tukemaan tutkimustyötä, Jalovaara naurahtaa.

Aiheessa oli paljon tutkimatonta työsarkaa. Pohjana oli lähinnä Jalovaaran ja Pekka Niirasen tahoillaan tekemät tutkimukset Kekkosesta ja kirkosta sekä muutamat teologisessa tiedekunnassa tehdyt gradut yksittäisten presidenttien kirkkosuhteesta.

– Monien presidenttien kohdalla kirkko ja uskonto olivat kartoittamattomia teemoja. Tietoa piti hakea alkuperäislähteistä, esimerkiksi kirjeenvaihdosta ja julkisista puheista. Kolmea viimeisintä presidenttiä haastattelin erikseen henkilökohtaisesti.

– Oli innostavaa ja kiinnostavaa perehtyä näihin meille kaikille tuttuihin hahmoihin niin sanotun yksityiselämän näkökulmasta. Heistä löytyi tietoa, jota ei ole ollut juurikaan tai lainkaan esillä. Omasta mielestäni tästä tuli aika kiva kirja.

Suomen tasavallan presidentit, heidän vuotensa virassa sekä Ville Jalovaaran luonneh-dinnat heidän kirkko-/uskontosuhteistaan:
 

Piispojen nimitysoikeus konkreettinen keino vaikuttaa

Jalovaaran mukaan tutkijan näkökulmasta lievä yllätys oli se, mikä merkitys presidentin piispojen nimitysoikeudella oli. Vuoteen 2000 asti presidentti saattoi nimittää piispaksi henkilön, joka ei ollut saanut vaalissa eniten ääniä.

– Tämä antoi presidentille mahdollisuuden pitää kirkkoa jollakin tavalla otteessaan. Relander, Svinhufvud, Kallio ja Ryti käyttivät nimitysoikeutta kukin kertaalleen sekä viimeisenä Kekkonen kahdesti.

– Nimitysoikeuden käytön taustalla oli useimmiten tilannesidonnaisuus, eikä niinkään presidentin halu käyttää valtaa. Joka tapauksessa 90-luvun loppuun asti piispaksi halunneet joutuivat vähän miettimään, miten he ottivat kantaa poliittisesti tai yhteiskunnallisesti.

Presidenteillä ei ole ollut 2000-luvulla virallisia valtaoikeuksia suhteessa kirkkoon.

– Jo Koivisto ja Ahtisaari kokivat ne pikemminkin taakkana. Nykyään presidentillä on lähinnä symbolinen kirkollinen merkitys, kun hän osallistuu esimerkiksi valtiollisiin jumalanpalveluksiin.

Valtionjohto edelleen kiinnostunut kirkosta

Nyttemmin presidentin ja kirkon suhteessa on korostunut epävirallisten kontaktien merkitys. Nykyinen tasavallan presidentti on pitänyt yhteyttä esimerkiksi piispa Jolkkosen kanssa. Myös Eero Huovinen oli piispakaudellaan presidenteille tärkeä keskustelukumppani.

– Kirkkosuhteet eivät tietenkään ole olleet missään vaiheessa presidentin työn keskiössä, mutta on valtionjohto edelleen kiinnostunut kirkosta. Tämä onkin kirjan yksi kiinnostava havainto.

Jalovaara muistuttaa, että epävirallisissa suhteissa piispan persoonan merkitys korostuu.

– On täysin mahdollista, että jossakin vaiheessa presidentiksi valitaan henkilö, joka ei ole kirkon jäsen, eikä ehkä välitä olla aktiivinen kirkon suuntaan.

Teksti on julkaistu Sanansaattajassa 22/18.