Poissa arkkipiispan kaverikuvasta

Mediassa on ilmennyt selvä ristiriita sen välillä, miten hyvin viime sunnuntaina tapahtunut Inkerin kirkon pappisvihkimys oli arkkipiispan tiedossa. Arkkipiispa kertoi Kotimaan artikkelissa olleensa yllättynyt. Herätysliikejohtajat puolestaan ihmettelivät tätä yllättymistä.

Ymmärrän arkkipiispan reaktion. Julkisesti niiden, jotka voivat menettää jotakin leimautumalla liian lähelle herätysliikejärjestöjä, kannattaa pitää etäisyyttä. Arkkipiispa pitää meihin julkisuudessa mielellään sopivasti hajurakoa. Viime viikolla Sleyn johto oli harvinaisen usein yhteydessä arkkipiispa Luomaan. Peräti kolmena päivänä johtoa oli joko tapaamassa häntä tai puhelimitse yhteydessä. Muutoin melko aktiivinen arkkipiispan somefeedi ei tästä yhteydestä ja yhteydenpidosta mainitse mitään. Voit itse katsoa.

Minkälainen veli tai vanhempi haluaa kotona samojen seinien korostaa, että puhuisimme hyvää, mutta muualla kääntää selkänsä ja vain valittelee perheenjäsenensä sanomisia tai tekemisiä?

Se, mikä joitakin kymmeniä vuosia sitten oli kirkollista valtavirtaa tai ainakin vahvasti seurakuntien elämässä läsnä on nyt työnnetty sivuun ja osoittautuu kiusalliseksi kummajaiseksi, jonka kanssa ei samaan kaverikuvaan haluta. Tietysti keskustelut herätysliikejohtajien päivää lukuun ottamatta ovat olleet henkilökohtaisia eivätkä julkisuuteen tarkoitettuja eikä niiden sisällöstä enempää.

Niin yhteiskunnan kuin kirkon arvojen ristiriita on ilmiselvää ja näkyvää. Sleyn toimintaa ja teologiaa haastetaan vertaamalla sitä rasismiin. Toisaalta kirkon sisällä elää myös aito postmodernismi, joka näkee, että kirkon sisällä voi harjoittaa monenlaista teologiaa, myös sellaista, joka ammentaa uskonsa ja perinteensä tunnustuksellisesta luterilaisuudesta ja 1800-luvun herätyskristillisyydestä. Mutta kestääkö Suomen evankelis-luterilainen kirkko tai kestääkö Kristuksen kirkko moniuskoisuuden jännitettä, jossa kansankirkko on polarisoitunut moneen suuntaan? Säilyykö tällaisessa kirkossa yhteisenä nimittäjänä yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen usko vai jääkö kirkko kieroon kasvaneeksi muotopuoleksi, jota pitäisi raikkaalla otteella uudistaa sekä palauttaa juurilleen? Se jää ajan kysymykseksi.

Lienee väistämätöntä, että kirkko edelleen kutistuu ja sen resurssit pienenevät. Jos kirkko näkee tulevaisuutensa evankeliumin työssä, meitä herätysliikkeitä ehkä tarvitaan mukaan työhön. Ja ehkä kirkon johto noteeraa myös muulla tavalla tämän työn. Olemme valmiita ja mukana mielellämme. Jos taas kansankirkon tarkoitus on palvella jotakin muuta tarkoitusta, ymmärrän hyvin, että jatkossakin on odotettavissa Kotimaan haastatteluissa vain piispallista yllättynyttä ihmettelyä ja voivottelua.