Perhosen siipien lumo

Luonnon ihmeet lumosivat nuoren Klaus Malmivaaran. Eliökunnan monimuotoisuuden ja hämmästyttävien rakenteiden ihastelu johti hänet Jumalan luo.

Klaus Malmivaaran persoonasta huokuu lähimmäisenrakkaus ja välittäminen. Pitkän pappissuvun hienoista perinteistä huolimatta hän on hyvin kansanomainen. Ehkä tämä piirre on kehittynyt häneen maaseudulla vietetyn lapsuuden aikana. 

Pappeja Malmivaarojen suvussa on jo seitsemässä polvessa parinsadan vuoden ajalta, kun mukaan lasketaan vielä Klaus Malmivaaran oma poika Markus, joka toimii nykyään Sleyn työssä pastorina Sastamalassa.

Klaus Malmivaaran lapsuus kului kuitenkin maaseudulla Hämeenlinnan Kalvolassa Heinun kylän maatilalla. Siellä hän sai kasvaa luonnon ympäröimänä. Kasvit, eläimet ja varsinkin perhoset ovat asioita, joita hän vieläkin rakastaa. 

– Juoksin veljieni Karin ja Jounin kanssa kesäisin perhoshaavien kanssa pitkin pihapiiriä, peltoja ja niiden pientareita. Toisinaan Riitta-siskokin oli mukana. Kun saimme saaliksemme harvinaisen perhosen, olimme aivan haltioissamme, Malmivaara muistelee. 

Maatilan vilinää

Klausin isä Heikki Malmivaara oli Väinö Malmivaaran lapsista ainoa, josta ei tullut pappia. Heikki päätyi sen sijaan maanviljelijäksi. Klausin äiti Hillevi hoiti kotona lapsia ja maatilan emännän tehtäviä, joissa riitti aina puuhaa. 

Heikin ja Hillevin avioituessa Hillevin äiti Iida osti kiireen vilkkaa heille maatilan, Rauhalahden. 

– Isoäitini ei pitänyt arvossa oikeastaan mitään muuta kuin maataloutta. Maatilan hoito, maanviljelys ja karjatalous, se oli hänelle kaikki kaikessa ja se ainoa oikea ammatti. 

Rauhalahdessa oli aina paljon väkeä, jopa oma karjakko, joka asui sivurakennuksen toisessa päädyssä. Toinen pääty toimi renkien asuntona. 

– Meillä oli myös Koivisto-niminen paikka maatilamme kupeessa. Sinne saapui aina kesäisin kaksi perhettä lomailemaan. 

Ja kun vielä Pohjola-Koiton makeistehtaan omistaja Feodor, jota Malmivaarat kutsuivat Jussiksi, asui perheensä kanssa Malmivaarojen naapurissa, mikäs sen mukavampaa. Leikkikavereita riitti aina omassa pihapiirissä. 

– Jussi Vasiljeff oli venäläistä sukua, ja tehdas oli siirtynyt Hämeenlinnaan Viipurista 1940-luvulla. Heillä kävi paljon merkkihenkilöitä, ja tilalla pidettiin hienoja juhlia myös meille muksuille, naamiaisiakin. Odotimme juhlia innolla, sillä niissä sai syödä karkkia mielin määrin.  

Sibelius-Akatemiasta auran varteen

Isä Heikille maanviljelys tuli vähän kuin yllättäen. Hän oli aiemmin opiskellut  Sibelius-Akatemiassa laulua ja mieli oopperalaulajan uralle. Rakkaus vei kuitenkin mennessään ja Heikki päätyi Hillevinsä kanssa pitämään maatilaa. 

− Isäni oli enemmän taitelijaluonne, mutta kyllä hän maanviljelijänäkin pärjäsi. Lopulta hänestä tuli ”sekatyömies”, joka opetti myös laulua musiikkiopistossa Hämeenlinnassa. Meillä oli myös tekstiilikauppa torin varressa. Sen ikkunalaudalta katselin, kun maailmanluokan tähti, kosmonautti Juri Gagarin vieraili Hämeenlinnan torilla hienossa sotilaspuvussaan vuonna 1961, Malmivaara muistelee tuota mieleenpainuvaa hetkeä. 

Lopulta Malmivaarat muuttivat maalta Hämeenlinnaan. Näin lastenkin oli helpompi käydä koulua. Tuolloin Klaus siirtyi kansankoulun toiselle luokalle Seminaarin kouluun, joka toimi samalla opettajaopiskelijoiden harjoituskouluna. Maatilasta perhe ei kuitenkaan luopunut. 

− Vanhempani teettivät tilalla täysremontin. Kaikki uusittiin. Isäni kävi hoitamassa tilaa Hämeenlinnasta käsin. Apuna olivat tietysti tilan työntekijät. Myöhemmin tila siirtyi veljelleni Karille, ja hän hoitaa sitä yhdessä Juha-poikansa kanssa.

Luojan kutsu

Koulussa luonnontieteet olivat suuresti Klausin mieleen, varsinkin oppikouluaikana. Lukiossa hyvä opettaja sai innostumaan myös psykologiasta ja uskonnosta. 

− Näitä aineita minulle opetti Alpo Hukka. Myöhemmin hän toimi lähetystyössä ja Suomen Lähetysseuran lähetysjohtajana. Hukka oli miellyttävä ja pätevä opettaja, josta minulle jäi oikein mukavia muistoja.

Lapsuudestaan saakka Klaus on ihmetellyt luonnon moninaisuutta ja rakennetta. Oppikoulussa tämä innostus vain kasvoi. Lopulta hän päätyi siihen, että maailmankaikkeus ei voi olla sattumaa. Sen takana täytyy olla Luoja. 

− Voin sanoa, että luonnon havainnoimisen kautta minulle kasvoi henkilökohtainen Jumala-suhde. Kyllähän siihen muutkin asiat vaikuttivat, mutta minulle tämä oli tärkeä asia, Malmivaara toteaa. 

− Luonnon havainnoimisen kautta minulle kasvoi henkilökohtainen Jumala-suhde, Klaus Malmivaara sanoo.

Isoisän ennustus

Klausia kiinnosti myös meteorologia. Hän tarkasteli pilvien rakennetta ja erilaisia sääilmiötä kirjaten niitä jo lapsuudesta saakka muistikirjoihinsa. Lopulta hän päätti ryhtyä meteorologiksi. 

– Se haave täytyi kuitenkin perua, kun matematiikka ei oikein luonnistanut. Olenkin vähän leikilläni sanonut, että minusta tuli sitten taivaanrannanmaalari, eli pappi, Klaus nauraa. 

Näin toteutuivat myös Klausin isoisän, Väinö Malmivaaran sanat hänen kastaessa pojanpoikaansa. Hän näet totesi silloin, että ”tästä pojasta tulee sitten pappi”.

− Väinö Malmivaara toimi aikoinaan Oulun piispana. Persoonana hän oli karismaattinen, vakaa, hyvin ystävällinen ja vaatimaton. Kun hän tuli käymään meillä Rauhalahdessa, me lapset käyttäydyimme kuitenkin aina kunnioittavasti häntä kohtaan.

Väinön isä oli puolestaan Wilhelmi Malmivaara, pappi hänkin. Suvun kantapappi oli puolestaan Herman Malmberg, Ruotsista Suomeen tullut.    

− Wilhelmi oli puolestaan Niilo Kustaa Malmbergin poika. Wilhelmi suomalaisti sukunimemme Malmivaaraksi. Esi-isissämme on niin paljon pappeja, että meinaan mennä toisinaan sekaisin niiden kanssa, Klaus naurahtaa.

Aviomies, pappi ja isä

Papiksi Klaus valmistui Helsingin Yliopistosta vuonna 1974 ja sijoittui ensi alkuun töihin Hämeenlinnaan. Hieman aikaisemmin oli vietetty häitä. Puoliso löytyi Loimalahden leirikeskuksesta, jossa Klaus oli toiminut isäntänä vuonna 1970. 

− Rippileirillä oli nuori neito, Kaija. Muistan, että tavatessamme hänellä oli päällään punainen villapaita ja valkoiset housut. Rakastuin häneen korviani myöten. Voisi ihan sanoa, että se oli ”rakkautta ensi silmäyksellä”. Avioliiton solmimme vuonna 1973. 

Hämeenlinnassa ennätti vierähtää seitsemän työntäyteistä vuotta. Siellä pariskunnalle syntyi kaksi lasta, Markus ja Maarit. Eräänä päivänä Klaus sattui näkemään Kotimaa-lehdestä, että Punkalaitumella oleva kirkkoherra Aleksander Torikka aikoo jäädä eläkkeelle ja hänen paikkansa julistettiin avoimeksi. 

− En päässyt tästä ilmoituksesta yli, ja maalla kasvaneena seutu alkoi vetää puoleensa. Niin siinä kävi, että sain paikan ja Punkalaitumella vierähtikin sitten kaksikymmentäviisi vuotta aina eläkkeelle jäämiseeni saakka. 

Lue koko juttu Sanansaattajasta 18/19.