Päiväkotien
katsomuskasvatus
– tanssia veitsen terällä?

Elokuun alusta voimaan astuneet Opetushallituksen uudet varhaiskasvatuksen perusteet ovat saaneet aikaan laajasti keskustelua julkisuudessa. Kirkon mahdollisuudet yhteistyöhön päiväkodin kanssa ovat herättäneet epäilyksiä – ja  ajatuksia myös kristillisten päiväkotien perustamisesta.

Varhaiskasvatuksen suunnitelmassa kirjoitetaan katsomuskasvatuksesta. Otsikon ”Minä ja meidän yhteisömme” alla ohjataan varhaiskasvatuksen tutustumiskohteiksi sellaiset uskonnot ja katsomukset, jotka ovat kyseisessä lapsiryhmässä läsnä. Uskonnottomuuden tarkastelu tapahtuu muiden katsomusten rinnalla. Mikä on siis muuttunut entisestä?

Opetushallituksen opetusneuvos Ulla Laineen mukaan elokuun alussa voimaan tulleen varhaiskasvatuksen suunnitelman oleellisin muutos entiseen liittyy suunnitelman sitovuuteen.

– Oleellisesti mikään ei vanhoihin ohjeisiin muuttunut, paitsi se, että varhaiskasvatuksen perusteet ovat normi, eli sitä pitää noudattaa, opetusneuvos Ulla Laine kertoi Ylen Horisontti-ohjelmassa marraskuun lopulla.

Kirkon päiväkodit?

Vaikka uudet varhaiskasvatuksen perusteet allekirjoitettiin jo lokakuussa 2016, nousivat ne puheenaiheeksi vasta reilua vuotta myöhemmin Helsingin Sanomien uutisoitua ”päiväkotien ja seurakuntien yhteistyön päättyneen monessa kunnassa kuin seinään tänä syksynä”. (HS 13.11.2018).

Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo kommentoi keskustelua samana päivänä Twitterissä ja kirjoitti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon olleen tähän saakka peruskoulun ja varhaiskasvatuksen vahva tukija. Keskitalo jatkoi, että jos uskonnonopetus ja uskonnollista ainesta sisältävä katsomuskasvatus ajettaisiin varhaiskasvatuksessa nurkkaan, alkaisi varmasti pohdinta kirkon päiväkodeista.

– Kyse on isosta ja periaatteellisesta asiasta. Kyse ei kuitenkaan ole ”kirkon näkymisestä” vaan positiivisesta uskonnonvapaudesta. Nyt julkisuuteen tulleessa käytännön sovelluksessa ajattelua ohjaa negatiivisen uskonnonvapauden periaate, Keskitalo jatkoi Demokraatti-lehdelle viitaten joidenkin päiväkotien kategoriseen päätökseen lopettaa yhteistyö seurakuntien kanssa kokonaan.

Espoon piispa Tapio Luoma kommentoi keskustelua vielä samana päivänä Twitterissä todeten ajatuksen kirkon omista päiväkodeista kiinnostavaksi ja selvittämisen arvoiseksi asiaksi.

Tunteet pelissä

Tällaista aiemmin mainittua yhteistyön päättämistä seurakunnan kanssa ei Opetushallituksen varhaiskasvatuksen ohjeistus vaadi. Ohjeistus ohjaa sitoutumattomuuteen ja kaikkien lapsiryhmässä läsnä olevien uskontojen, uskonnottomuuden ja muiden maailmankatsomusten tasapuoliseen tutkisteluun.

Opetushallituksen yleissivistävän koulutuksen ja varhaiskasvatuksen johtaja Jorma Kauppinen korosti Helsingin Sanomien haastattelussa varhaiskasvatuksen sitoutumattomuutta ja myönsi monen seurakunnan tilaisuuden voivan sopia sisältönsä puolesta kaikille.

Tunteita ja keskustelua on herättänyt veteliläisen päiväkodin johtopäätös ruokarukouksen korvaamisesta ruokalorulla.

– Ymmärrän sen, että yhdessä lausuttua ruokarukousta ei enää ole, mutta ruokaloru ei kuitenkaan taida olla ratkaisu, kansliapäällikkö Keskitalo totesi.

Haaste henkilökunnalle

Liperin kunnan varhaiskasvatuksen johtaja Sirkka Korhonen kertoo Sanansaattajan haastattelussa uuden ohjeistuksen keskiössä olevan ymmärtäväisyyden ja suvaitsevaisuuden kehittämisen. Sellaista ei kuitenkaan tue se, että lapsiyhteisössä ilmenevät perinteiden erot pyritään siivoamaan kokonaan pois näkyvistä.

– Pelkään, että tämän äärellä mennään neutraaliuteen, vaikka paperin henki on nimenomaan monimuotoisuudessa. Monimuotoisuuden toteutuminen vaatii sitä, että varhaiskasvatuksen henkilökunnan täytyy uskaltaa tiedostaa oma uskontonsa tai uskonnottomuutensa. Vasta sitten pystytään välittämään lapsillekin tietoa siitä, että maailmassa on erilaisia tapoja uskoa, tai olla uskomatta, Sirkka Korhonen kertoo.

Kysymyksenasettelu uuden varhaiskasvatuksen ohjeistuksen äärellä tiivistyneekin tulevaisuudessa uskonnonvapauden tulkinnalliseen painottamiseen positiivisen ja negatiivisen välillä.

Teksti julkaistu Sanansaattajassa 49/17.