Paimen rajan takana

Piispa Ivan Laptev kertoo, että näinä poliittisesti vaikeina aikoina Inkerin kirkon seurakuntiin on virrannut lisää väkeä. Ahdistuneet ihmiset kaipaavat lohtua.  

Teams-videohaastattelun pitäisi alkaa. Kamerasta näkyy piispan työhuone, mutta ketään ei ole paikalla. Katselen pöydällä olevia toimistotarvikkeita ja ruskeita kalusteita ja mietin, mikä on luterilaisten seurakuntien asema Venäjällä tällä hetkellä.  

Mielessä on paljon kysymyksiä, mutta kaikkia niistä ei voi kysyä.

Kolmen henkilön delegaatio marssii peräkanaa huoneeseen. Piispan mukana on tulkki ja ilmeisesti sihteeri. Kiitän tulkista, jota en erikseen pyytänyt.

Tarkoitus olisi avata myös piispan henkilökohtaista elämää eikä pelkkää viranhoitoa. Tämä aiheuttaa kameran toisessa päässä eräänlaista jään sulamista.

– Olen syntynyt Zanevkan kylässä Leningradin alueella vuonna 1979, piispa kertoo.

– Äitini suvun menneet sukupolvet ovat aina kuuluneet alueella vaikuttavaan Kelton seurakuntaan.

Piispa on siis juuriltaan inkeriläinen.

– Meillä oli ihan tavallinen maalaistalo. Meillä oli myös kotieläimiä. Possuja, kanoja ja kaniineja. Kun olin lapsi, elimme Neuvostoliiton viimeisiä vuosia. Se oli hyvin köyhää aikaa. Sen takia meillä oli oma pieni maatilkku, jossa kasvatimme perunaa.

Lapsia oli piispan lapsuudenperheessä viisi. Ivan oli pojista vanhin.

– Olen jo lapsena oppinut tekemään paljon töitä.

– Melkein koko kylä oli inkeriläisiä. Lapsena kuuntelimme radiosta jumalanpalveluksia, jotka lähetettiin Suomesta. Isoäitini ja isoisoäitini puhuivat myös suomea. Me lapset olimme vähän kuin pioneereja, kun puhuimme venäjää, Laptev kuvaa.

Fyysistä työtä

Ivan Laptev ei nuorena varsinaisesti suunnitellut papiksi ryhtymistä. Armeijasta palattuaan hän kuitenkin päätyi töihin Kelton seurakuntaan. Ne olivat fyysisiä hommia.

– Vähän niin kuin talonmiehen töitä. Olin rakentamassa myös vanhainkotia ja Kelton koulutuskeskuksen ensimmäistä taloa.

Kelton koulutuskeskuksessa toimii Inkerin kirkon teologinen instituutti, jossa koulutetaan kirkon papit.

– Kun sitä rakennettiin, olin kaikista nuorin työntekijä siellä. Pikkuhiljaa kiinnyin seurakuntaan ja aloin auttelemaan myös nuorisotyössä. Evankeliumi kosketti minua.

– Halusin itsekin evankelioida.

Seurakunnan kanssa Laptev matkusteli paljon. Tehtiin vierailuja kirkon seurakuntiin. Laptev etsi omaa kutsumustaan hengellisessä työssä.

– Kun eräs pappimme lähti Suomeen, seurakunnassa ruvettiin miettimään, mistä saataisiin uusi. Silloin koin kutsun.

Laptev siunattiin ensin katekeetaksi. Inkerin kirkossa katekeetta on pappia avustava työntekijä.

– Aloin pitämään rippikouluja ja auttamaan jumalanpalveluksissa.

Vähän myöhemmin Laptev ryhtyi opiskelemaan papiksi Inkerin kirkon teologisessa instituutissa. Vuonna 2004 hän sai vihkimyksen pappisdiakoniksi. Pappisdiakoni vastaa Suomen kirkon hierarkiaan verrattuna suunnilleen seurakuntapastoria. Hän aloitti työt Kelton seurakunnassa, joka sijaitsee samalla tontilla kuin teologinen instituutti.

– Kun aloitin papin työt, laskin, että se oli 21. työpaikkani. Sitä ennen olin työskennellyt esimerkiksi leipomossa ja kaupan kassalla.

Lue koko juttu Sanansaattajan numerosta 10/2023.