Pääsikö sielu taivaaseen?

Pasi Palmun lähettikirje 4/2023

21.11.2023

Farsin kielen oppiminen on tuskastuttavan hidasta. Joskus mietin, onko minusta täällä mitään hyötyä. Sitten saan muistutuksen, että sen määrittelee Suuri Työnantaja. Eräänä iltana sauvakävelyltä palaillessani iäkäs saksalaisnainen päätyi puheisiin kanssani. Hän tiesi, että olen pappi, ja kertoi puolisonsa kuolemasta vajaa vuosi sitten. Menetyksen jälkeen joku oli kysynyt häneltä, avasiko hän sairaalan ikkunan kuoleman hetkellä. Muuten olisi kuulemma epävarmaa, pääsikö sielu taivaaseen. Jälleen kerran ihmettelin ja surin samaa täällä Lutherin maassa kuin Suomessa. Olemme surkeasti kadottaneet uskonpuhdistuksen aarteet. Sen seurauksena emme suinkaan ole viisastuneet, vaan joutuneet kaikenlaisten pelkojen valtaan.

Hyvältä tuntui saada kertoa vanhukselle, että ei Raamatussa niin lue ja Lutherhan vapautti meidät ahdistavista ihmisopeista. Raamatussa sanotaan, että jokainen Jeesukseen uskova nousee kuolleista iankaikkiseen elämään. Elävä Jumala vie omansa vaikka kiven läpi – niin kuin Jeesuksen ylösnousemuksessa tapahtuikin. Vanhus kertoi, että keskustelu helpotti. Tietysti toivon, että jatkossa turva löytyy sieltä, mihin Jumala on sen säätänyt: Vapahtajamme luota, joka kohtaa meidät sanassaan ja sakramentissaan.

Tie kristityksi

Iranilaiset ovat hyvin perhekeskeisiä. Ei ole harvinaista, että useampi sukupolvi elää saman katon alla. Erään iranilaisen perheen äiti yleensä opettaa minua. Hän kertoi joskus tiestään kristityksi. Hän oli nähnyt teini-ikäisenä unen ja kohdannut siinä tuntemattoman hahmon. Poikkeuksellinen uni jäi kuitenkin vaivaamaan ja kerran se jopa toistui. Vuosia myöhemmin hän sai käsiinsä Uuden testamentin. Hän luki evankeliumeja ja käsitti, ettei unen hahmo ollut kukaan muu kuin Isa Massih eli Jeesus Kristus. Yllättävän usein muslimien parissa kuulee Kristuksen kohdanneen jonkun ensin unen välityksellä. Uniin ei kuitenkaan pidä jäädä. Matka jatkuu Jumalan selvän sanan tuntemiseen ja pyhälle kasteelle. Toisaalta juuri se on usein mahdotonta maassa, josta tänne on paettu. Siksi kastekurssillemme tulevista jotkut ovat olleet ”salaisia” kristittyjä jo kotimaassaan.

Kompastuskiviä

Kävin loppukesästä ajelemassa Altes Landissa, Hampurista lounaaseen Elben toisella rannalla. Alue on Pohjois-Euroopan suurin hedelmänviljelyalue: Joka kolmas Saksassa myytävä omena on täältä lähtöisin. Tarhoissa kasvaa ainakin 10 miljoonaa hedelmäpuuta. Poikkesin samalla Staden kaupungissa. Saksassa on paljon näitä kuvauksellisia, vanhoja pikkukaupunkeja, kun taas suurkaupungit kuten Hampuri ja Berliini pommitettiin toisessa maailmansodassa kutakuinkin maan tasalle. Stadessa, niin kuin muuallakin, näkee katukivien joukossa ”kompastuskiviä”. Ne sijaitsevat kansallissosialismin uhrien kotien kohdalla ja ovat maailman suurin hajautettu muistomerkki. Helsingissäkin on muutama. Tässä muistokivessä kerrotaan 1881 syntyneestä Adolf Beckeristä, joka vietiin 1941 Weilmünsterin ”parantolaan”, jossa hänet murhattiin. Olen sitä mieltä, että nämä kohtalot eivät kutsu ennen muuta kauhistelemaan natsien rikoksia vaan kysymään, valvommeko me nyt, kun jumalattomat ideologiat tai lait vievät ihmisiä epäinhimillisiin oloihin tai jopa kuolemaan. Varjelusta tarvitaan!

Eräs tuttu perhe eli kauhun hetkiä elokuun alussa, kun pieni tytär putosi metroasemalla kiskoille. Juna oli tulossa parin minuutin päästä ja isä syöksyi tytön perään. Asemalaituri oli kuitenkin korkea; isä kyllä nostaisi tytön ylös, mutta miten hän itse selviytyisi raiteilta? Onneksi asemalla oli sen verran ihmisiä ja voimaa, että isäkin saatiin turvaan ennen junan tuloa. Ajattelin Kristusta. Hän syöksyi auttamaan meitä maailman kuiluun, nosti meidät turvaan mutta joutui maksamaan siitä omalla hengellään. Se myös kävi mielessä, miten elämämme on jatkuvasti varjeluksen varassa. Vaikka tämäkin perhe oli jo selviytynyt turvalliseen maahan, vaarat vaanivat täälläkin. Elämämme on hyvän Jumalan käsissä ja päivämme ovat lasketut. Se on lohdullista jokaiselle taivaan Isän omalle.