Oven takana taivas 

Viisi vuotta sitten lahtelainen Merja Leppälä menetti kaksi aikuista lastaan. Edelleen hänelle ovat lohtuna kuolevan pojan sanat: ”Onneksi on Jeesus!”  

Merja Leppälä oli kuusitoistavuotias tavatessaan ensi kertaa tulevan miehensä Veikon.   

– Minulla oli ollut voimakas sisäinen kutsumus avioliittoon ja äitiyteen jo nuorena. Olin suuren, 11-lapsisen perheen vanhin tyttö ja hoitanut sisaruksiani koko pienen ikäni. Jo hyvin varhain jouduin ottamaan vastuuta itsestäni ja sisaruksista.   

Kun Merja näki Veikon, ensimmäinen ajatus oli, että jos tuo mies on vapaa, hän varmaan on se tuleva puoliso.   

– Se oli minulle rakkautta ensisilmäyksellä. Aloin rukoilla vastausta Jumalalta sydämeni ajatuksiin, sillä ajattelin, etten halua seurustella vain seurustelun vuoksi. Haluan jakaa koko elämäni yhden ihmisen kanssa.  

Hyvin pian Merja alkoi saada Jumalalta merkkejä, jotka vahvistivat hänen ajatuksiaan ja veivät Veikkoa ja Merjaa lähemmäksi toisiaan.  

– Nyt meillä on jo 45 vuotta onnellista avioliittoa takana, vaikkakin eteemme on annettu paljon koettelemuksia, asioita, joita emme olisi koskaan voineet kuvitella kohtaavamme. Yhteinen, mutta henkilökohtainen usko ja luottamus Jumalan johdatukseen ovat kantaneet meitä kaikki nämä vuodet. Saamme ottaa jokaisen hetken ja kaikki asiat Jumalan kädestä.   

Perhe kasvaa 

Leppälän perheen ensimmäinen lapsi, Sannariikka, syntyi vuonna 1978. Seuraavana vuonna syntyi Kati, sitten kahden vuoden kuluttua Joni.  

– Seuraavaksi syntyi Jonne. Se raskaus ei kuitenkaan edennyt ihan niin kuin piti, ja jossakin välissä jouduin makoilemaan kuukauden. Lapsi kuitenkin syntyi terveenä, mistä olimme tietysti tosi onnellisia.   

Jonnen jälkeen perheeseen syntyivät vielä Henni, Joona, Jesse ja Jose.  

Jonnen syntymän aikoihin Veikko-isä rakensi perheelleen taloa maaseudun rauhaan. Se oli vanhempien pitkäaikainen unelma, ja koko perhe oli hyvin tyytyväinen, kun muuttopäivä koitti.

– Maalla vanhimmat tytöt aloittivat myös koulun. Tytöt olivat ihan erilaisia luonteeltaan. Sannariikka on aina ollut hyvin sanavalmis, Kati taas hiljaisempi. Ehkä hän jäi vähän isosiskonsa varjoon. Katilla olivat jo pienenä tulevaisuuden suunnitelmat valmiina, hän halusi isona ehdottomasti lääkäriksi. Tätä haavetta kohti hän pyrkikin ja menestyi hienosti koulussa.  

Kati sai opiskelupaikan Kuopiosta, mutta ei kuitenkaan ehtinyt kauaa opiskella. Yliopisto-opinnot olivat sangen rankkoja ja rasittivat terveyttä.    

– Kati sairasteli ja joutui lopulta sairaalaan. Siellä hän tapasi tulevan miehensä. He rupesivat seurustelemaan ja menivät sitten naimisiin.   

Unelma omasta perheestä 

Lapsirakas ja lapsien rakastama Kati oli aina haaveillut omasta perheestä. Se oli ollut hänen vakiorukousaiheensa myös Sanan ja rukouksen illoissa, joissa hän kävi tiiviisti lähikirkossaan Lahdessa.  

– Kati oli meidän Joselle kuin toinen äiti, heillähän on 20 vuotta ikäeroa. Kaikki lapset rakastivat Katia ja hän hoivasi heitä mielellään, Merja kertoo.  

Lopulta Kati saattoi kertoa äidilleen iloisen uutisen siitä, että perheeseen oli tulossa lisää väkeä.  

– Vauvan odotuksen alkumetrit sujuivatkin hyvin. Raskauden edetessä Katilla alkoivat omituiset oireet. Hän kyseli minulta, onko ihan normaalia, että ihan pienestäkin hengästyy. 

Pian alettiin uumoilla, että oireiden taustalla voisi olla sydän. 

– Katilla oli ollut aiemminkin takykardiaa eli tosi korkea pulssi, ja hän oli käynyt sen takia lääkärissä. Silloin sitä ei osattu ottaa tarpeeksi vakavasti. Myöhemmin lääkärit kyllä totesivat, että asiaa olisi pitänyt tutkia ihan eri tavalla. 

Ihmettä odottaessa 

Katia tutkineet lääkärit kertoivat vanhemmille, että tyttären sydän alkaa olla loppu. 

– Olimme Veikon kanssa yötä päivää Katin luona sydänteholla. Meille sanottiin, että toivoa ei oikeastaan ole, mutta me emme luovuttaneet, vaan jatkoimme rukousta. Sanoimme Jumalalle, että jos sinä haluat, voit parantaa Katin.  

Katin vointi heikkeni päivä päivältä. Jalkoihin tuli mustia lautumia, jotka peitettiin siteillä.   

– Siellä oli silti ihan ihmeellinen rauha koko ajan. Me rukoilimme ja uskoimme parempaan ja siihen, että Jumalan tahto tapahtuu joka tapauksessa. Kati lähtikin toipumaan. Lääkärikin totesi, että kyllä tässä on joku ihme tapahtunut.  

Vaikka vanhemmat toivoivat ja luottivat, Kati itse oli vakuuttunut siitä, että hän kuolee. 

– Hän ymmärsi, että ei selviä. Hän puhui siitä toiveestaan, että hänen kuolemansa voisi olla jollekin ihmiselle avuksi, että se muistuttaisi ihmisiä Jumalan armosta ja rakkaudesta. Hän toivoi, että joku voisi tämän kautta tulla jopa uskoon ja pyysi kertomaan kuolemastaan muillekin.  

Kestävää lohdutusta 

Tilanne oli inhimillisesti katsottuna äärimmäisen raskas. Vanhemmat olivat menettäneet lapsensa, mies puolisonsa ja vauva äitinsä. Silti Leppälät monessa tilanteessa huomasivat, että he itse asiassa lohduttivat niitä, jotka tulivat heitä lohduttamaan.  

Vaikka ikävä oli kova, se ei ollut lohduton. Kestävä toivo nousi Jumalan sanasta.   

– Toisen korinttolaiskirjeen alussa Paavali puhuu kauniisti kaiken lohdutuksen Jumalasta ja siitä, kuinka me saamme lohduttaa saamallamme lohdutuksella myös toisia. Saamme osamme sekä kärsimyksistä että lohdutuksesta. Herra antoi tämän Raamatun kohdan minulle silloin, kun Jonne sairastui ensimmäisen kerran 2008.   

Myös hengelliset laulut antoivat paljon lohtua ja iloa.  

– Mielessäni soivat usein ylistyslaulun kertosäkeen sanat, joita hyräilin Katille parin tunnin ajan ennen hänen kuolemaansa. ”Aamen kunnia ja kiitos, aamen ylistys, aamen voima ja valta ja kunnia olkoon Jumalan ja Karitsan.” 

Lohdutukselle oli tarvetta, sillä vaikeat ajat eivät suinkaan olleet vielä takana päin. Pian Katin kuoleman jälkeen Jonnen tilanne heikkeni. Hänet siirrettiin samalle sydänteholle, missä Kati oli vain kaksi päivää aiemmin saanut taivaskutsun. Merja huomasi istuvansa jälleen hyvin vakavasti sairaan lapsensa vieressä.  

Lue lisää Sanansaattajan numerosta 16/2023.