Ovatko herätysliikejärjestöjen ehtoolliset päteviä?

Perjantaina Radio Dei piti kyselytunnin Tampereen hiippakunnan piispa Matti Revon kanssa. Keskustelussa Uusi tie -lehden päätoimittaja Santeri Marjokorpi kysyi piispalta hiippakunnan alueella tapahtuvasta yhteistyöstä herätysliikkeiden kanssa.

Piispa vastasi yhteistyön tapahtuvan osin hyvin, mutta sitten hän sanoi merkillisen asian. Lainaan piispa Revon vastauksen, jotta teen vastaukselleni oikeutusta.

Piispa Matti Repo: Ehtoollisen vietto, mitä vietetään jossakin omassa piirissä, sillä perusteella, ettei voida osallistua jonnekin toisaalle, koska siellä on joitakin muita, niin onko se oikeaa Kristuksen aterian viettämistä? Vai onko se ylipäänsä ollenkaan Kristuksen aterian viettämistä?

Toimittaja Kai Kortelainen: Mikä on oma kantasi, näetkö että se on oikeaa Herran aterian viettoa, jos on tällaisia, sanotaanko, erillismessuja?

Piispa Matti Repo: Mä olen miettinyt justiinsa Paavalin sanan kohdalta, että meillä suomenkielisessä Raamatussa Paavali sanoo, että teidän aterianviettonne ei ole oikeaa Herran aterian viettoa. Mutta kun lukee tarkkaan sen kreikankielisen tekstin, niin sehän sanoo vielä suoremmin, että ”Se ei ole Herran aterian viettoa…Ja mun kysymys on, että voiko tätä sitten soveltaa sellaiseen malliin nykypäivässä, jossa halutaan Herran ateriaa viettää vain omissa joukoissa eikä katsota, että tänne ei tarvitsisi noita muita tullakaan?

Piispan esittämät kysymykset ovat tumma varjo, joka heitetään luomaan epävarmuutta heikoille omilletunnoille.

Kirkkomme piispat ovat aiemminkin ottaneet kantaa kirkkomme yhteyden puolesta. Piispan virka on nimenomaan vaalia kirkon ykseyttä, joten aihe ja huoli piispoilla on oikea. Joudun kysymään, onko tämä piispa Revon ehtoollisen pätevyyden ylle heittämä varjo, yhteyttä rakentavaa vai hajottavaa? Ulottaako piispa Repo todella raamatuntulkintansa (1. Kor. 11:20) ulottumaan siihen, että herätysliikejärjestöjen messut eivät ole Herran aterioita? Aiemmin on toki puhuttu, ovatko herätysliikemessut kirkon yhteyttä rakentavia vai hajottavia, mutta täysin uutta olisi, mikäli piispakunnassa tai kirkon johdossa laajemmin alkaisi levitä ajatus siitä, vietetäänkö niissä todellista ehtoollista.

Paavali kertoo 1. Korinttilaiskirjeen 11. luvussa, että kovin sekalaisessa seurakunnassa oli sekaannusta ja ryhmäkuntia. Jotkut olivat jo syöneet yhteisiksi tuoduista ruuista itsensä kylläiseksi ja vielä juovuksissakin, kun viimeiset saapuivat paikalle. Paavali muistuttaa, että ehtoollinen on aivan muuta kuin tällaista aterianviettoa. Hän muistuttaa Kristuksen asetussanoista ja siitä, ettei seurakunnan kokoontumisissa ketään saa syrjiä. Kaikki ovat yhtä tärkeitä Kristuksen ruumiin jäseniä. Nälkäisiä apostoli kehottaa syömään kotonaan. Yhteen kokoonnutaan ja ehtoollista vietetään sitten kun viimeisetkin ovat päässeet paikalle.

Oikaistaakseni mahdollisesti piispan kyselytuntia kuunnelleita, tahdon muistuttaa, että ehtoollisjumalanpalveluksemme ovat avoimia luterilaisten pastoreiden toimittamia tilaisuuksia eivätkä salattuja kotikokouksia. Ne toimitetaan kirkossa tai muussa ehtoollisenviettoon sopivassa yleisessä paikassa. Toivotamme niin piispa Matti Revon kuin kaikki muutkin tervetulleiksi jumalanpalveluksiimme. Sleyn toiminta ei ole kanta-asiakkaita tai parempia ihmisiä varten, vaan osa yhtä Kristuksen kirkkoa, joka kutsuu luokseen jokaista ihmistä. Emme myöskään ole ulossulkeva, vaan kutsumme jokaisen tervetulleeksi toimintaamme riippumatta taustasta, mielipiteistä, sukupuolesta, iästä tai muusta ominaisuudesta.

Kirkon yhteyden kannalta on vakava ja raskas väite 1. Kor. 11 perusteella kyseenalaistaa luterilaisten pastoriemme kirkkomme käsikirjan mukaan toimittamien ehtoollisten pätevyys. En ole tainnut kuulla näin painavasti sanottavan oman liikkeen piirissä edes maallikoiden tai niiden pastoreiden toimittamista ehtoollisista, joiden pappisvirkaa ei muuten pidettäisi oikeana. En tarkoita, että kysymys olisi yhdentekevä tai etten pitäisi tällaisia monin tavoin ongelmallisina.

Niin sanotut konservatiiviset kirkon sisällä toimivat herätysliikejärjestöt kokoavat messuyhteisöihinsä viikoittain noin 3.000–3.500 henkilöä. Tarkoittiko piispa Repo siis, ettei heidän viime sunnuntaina nauttimansa ehtoollinen ollut Herran ateria, siis ateria, jossa Kristuksen ruumis ja veri lahjoitettiin syntien anteeksisaamiseksi?

Mikäli piispa Repo tarkoitti tätä, joudun vakavasti kysymään onko minimivaatimus kirkollisesta yhteydestä jo katkennut, vai vieläkö voidaan sanoa yhteisiä nimittäjiä olevan riittävästi. Ymmärrämme hyvin kirkkomme polarisoituvan ja pirstoutuvan yhä voimakkaammin. Kirkkomme johdolla ja sen päättäjillä on valittavana, annetaanko kirkon sisällä enemmän tilaa eri suuntauksille, siis myös herätysliikkeille ja niiden jumalanpalveluksille, vai valitaanko kirkon mureneminen pieniin palasiin. Jakautunutta kirkkoa on vaikea pitää koossa ja rukoilen piispojemme puolesta, että he pystyisivät viisaasti hoitamaan tehtäväänsä vaalien kirkon ykseyttä Jumalan sanan mukaisesti. Jumala heitä auttakoon.

Kuitenkin vaikea kysymys kirkkomme johdolle on, haluaako se pitää herätysliikejärjestöjen messuyhteisöt kirkon sisällä. Sleyn messuyhteisöt eivät tahdo irti kirkon rakenteista, vaan ne pyrkivät toimimaan omavaraisina, vastaavat tilakuluistaan ja työntekijäkuluistaan, ne tavoittavat uusia ihmisiä ja erityisesti nuoria ja nuoria aikuisia. Tahdomme, että näissä yhteisöissä mahdollisimman moni oppisi tuntemaan Kristuksen Vapahtajanaan ja syntiensä sovittajana.

Mutta miten suhtautua, jos kirkkomme piispa sanoo, ettei näissä yhteisöissä vietetyt ehtoolliset ole Herran aterioita? Ehkä totuus on, ettei monikaan välitä mitä sanovat. Ja ehkä siitä kertoo se, ettei tähän sinänsä painavaan väitteeseen ole mikään media ennen kirjoitustani tarttunut.