Oodi puupenkeille

Kirjojen ja kirjastojen suurkuluttajana se päivä oli odottanut aivan liian kauan. Olin ehtinyt jo lukea monesta lähteestä esittelyjä tilasta, kokoelmista ja kaiteiden ongelmista. Silti olin vain kuulopuheiden varassa, kunnes erään junanvaihdon välissä tajusin hetkeni koittaneen, ja ehdin pikaiselle kierrokselle The Kirjastoon. Oodin muodot, valojen ja varjojen leikki kutsuivat moneen pisteeseen istumaan ja uppoutumaan.

Mieleeni jäi kytemään seinällä ollut kyltti, jossa kuvattiin kirjaston olevan tarkoitettu kaikille, eri kansallisuuksille ja kirjastosta eri asioita etsiville, sekä ennen muuta niille, jotka eivät hae sieltä mitään. Kyltti suorastaan kehotti tarkoituksettomaan ja päämäärättömään oleiluun kirjaston tiloissa. Nämä tavoitteet näyttivätkin toteutuneen, kun seurasi keskipäivän ruuhkaa ja tungeksivia turistiryhmiä.

Siitä, kun edellisen kerran jäin tarkemmin pohdiskelemaan tilan käyttöä, on jo toista vuotta. Pääsin tutustumaan uuteen lastensairaalaan silloin, kun viimeisiä laitteita vielä purettiin pakkauslaatikoistaan. Johtaja esitteli koko sarjan mietittyjä käytäntöjä lähtien siitä, kun pieni potilas ensi kerran saapuu sairaalan ovesta sisään. Miten hänet otetaan vastaan, miten hänen läheisensä huomioidaan, millä kaikella sairaala-ajasta pyritään tekemään mahdollisimman kodinomaista. 

Muistan jääneeni tuolloin miettimään: entä jos tämä tapahtuisi kirkossa? Mitä asioita tulisi muuttaa? Millä pienillä viesteillä ja käytännöillä uusi tulija joko otetaan vastaan tai suljetaan ulkopuolelle? Kuten tiedämme, yhä useamman kirkkopolku ruohottuu. Löytyykö osasyy siitä, miten kristityt kohtaavat kirkkoa ja uskoa ikävöivät?

Oodin reissu palautti mieleen nuo kysymykset. Entä jos seurakunnan tilat olisivatkin uuden kirjaston kaltainen kokoontumispaikka, jossa ei vain nopeasti käytäisi tarkkaan määritellyssä tilaisuudessa, vaan myös jäätäisiin jakamaan elämää ja tuntoja? Yhä useammassa seurakunnassa onkin havahduttu siihen, että kirkko on 95 prosenttia ajasta tyhjänä ja lukittuna ja samaan aikaan ihmetellään, miksi kirkon kynnys tuntuu niin korkealta. Moni seurakunta on aloittanut uudistuksia, jossa myös tilat halutaan viestittämään avoimuutta ja kutsuvuutta. Missionaarista toimintaotetta korostetaan myös monissa kirkon työpapereissa.

Varsinaiset kokoontumisajot ovat alkamassa nyt, kun kymmenet tuhannet suomalaiset suuntavat kesän hengellisiin suurtapahtumiin. Siinä ei tarvita edes seiniä eikä kattoa, vaan pyhä tila rakentuu niille seuduille, joissa vaeltava Jumalan kansa kohtaa toisensa. Tässä puupenkkikristillisyydessä virsi kantaa, Jumala puhuu, kanssakulkija kohdataan. Rukoukset ja huokaukset nousevat ilmoille, lohdutuksen ja rohkaisun tuuli puhaltaa. Hyviä pyhiä polkuja kaikille kesänviettäjille!

Teksti on julkaistu Sanansaattajassa 13/19.