Onko gospelmusiikki kriisissä?

Viime perjantaina vietettiin isoa gospelmusiikin videokonserttia ”Minulla on unelma”. Gospelmusiikin suurkuluttajana konsertti oli itselleni yhden unelman täyttymys.

Pääsin 10-vuotiaana Laukaan seurakuntatalolle Pro Fide -yhtyeen keikalle. Jukka Bonsdorffin rumputyötä seuratessani mikään ei ollut enää niin kuin ennen. Muutamaa vuotta myöhemmin sain omat rummut. Siinä vaiheessa omistin jo vinon pinon levyjä sellaisilta bändeiltä kuin Pro Fide, The Choice Boanerges, The Imperials, Resurrection Band ja Petra.

Opiskeluaikana ensimmäinen kämppikseni oli Jussi Pyysalo. Hän liittyi tuossa vaiheessa The Road -yhtyeeseen. Kyseinen bändi soitti sellaista gospelia, jota ei oltu aiemmin nähty tai kuultu. Bändi valmisteli ensimmäistä levyään. Keikkakutsuja alkoi myös sadella pitkin maata. Yhtye hommasi oman valokaluston, joka oli myös uutta ja radikaalia.

Kristillinen nuorisokulttuuri näkyy ja kuuluu

Reilut kymmenen vuotta myöhemmin The Road lähti vuodeksi Keniaan tekemään lähetystyötä. Samana syksynä hyppäsin Savonlinnan Ruskaretki Raamattuun -tapahtuman jälkeen viikoksi Bass’n Helenin keikkabussiin ja suuntasimme kohti pohjoista, päämääränä Utsjoki. Nämä Mansegospelin uudet tähdet tekivät asioita uudella tavalla. Gospel oli mielletty vastakulttuurin airueeksi sanomansa ja tyylinsä takia. Tämä bändi halusi toimia toisella tavalla, vaikutteita haettiin populaarikulttuurin muodoista ilman vastakkainasettelua. Sain viettää ikimuistoisen viikon jälkeen monta reissua Bass’n Helenin matkassa. Olin mukana todistamassa, kun yhtye saavutti suurimman pop-unelmansa ja esiintyi livenä suositussa Jyrki-ohjelmassa. Oli erikoista gospelyhtyeelle, että studion ulkopuolella oli iso liuta yhtyeen faneja bändipaidat päällä ja kangaskassit käsissä.
Bass’n Helen sytytti pikkuhiljaa gospelmusiikin kylkeen kasvaneen kristillisen nuorisokulttuurin uuteen liekkiin. Nuori seurakunta kulki Bass’n Helen-, Terapia- ja The Road -paidat päällä ylpeänä, pää pystyssä. Muutamaa vuotta myöhemmin nähtiin koko gospelkulttuurin hienoin logo, kun Ikaalisista lähtöisin oleva, sateenvarjo-logolla varustettu The Rain löi vahvasti läpi.

Kuka sammutti gospelin valon?

Vuosituhannen alussa eräs liinatukkainen gospellaulaja siirtyi populaarikentän puolelle. Pian Juha Tapio ajoi tukkansa kaljuksi, teki edelleen hienoja lauluja, ja hänestä tuli kaikkien suosikki. Moni gospelartisti halusi seurata tuota esimerkkiä. Ei olisi kannattanut. Se mikä Juhan kohdalla toimi ja oli luonnollista, ei toiminut muilla. Silloin oli tarve purkaa turhat lokerot ja väliseinät. Radio Mafian toimittaja soitti minulle ennen Evankelisia Musiikkimessuja, että kuka artisti teidän tapahtumastanne tänä vuonna ponnahtaa populaarikentän suosikiksi? Tämän ponnahduslauta-ajattelun keskellä haluttiin tehdä kristillistä musiikkia tai musiikkia, jossa kuuluu kristillisyys, mutta gospel tuntui sanana ahtaalta. Gospel-sanan poisjättäminen oli karhunpalvelus nuorelle seurakunnalle.

Pikkuhiljaa bändipaidat, kangaskassit ja rintamerkit alkoivat hävitä. Musiikki tuntui voivan hyvin, hyviä uusia lauluntekijöitä tuli, mutta kulttuuri alkoi kadota, tapahtumat vähenivät ja kristilliset paitatoimijat lopettivat. Valitettevasti myös kristillisen nuorisokulttuurin iso soihdunkantaja, Maanalainen levykauppa joutui lopettamaan.

Viime perjantain konsertissa näkyi ja kuului, ettei gospel ole kriisissä. Monet pitkän linjan artistit ovat edelleen hyvässä vedossa, ja uusia lauluntekijöitä ja artisteja syntyy koko ajan. Park 7 -yhtye on satsannut bändiin valtavasti, ja panostus on näkynyt keikkareissuilla pitkin Eurooppaa sekä Amerikkaa myöten. Suomigospelissa on paljon nuoria laulajia ja esiintyjiä, jotka malttamattomana odottavat vuoroaan päästä parrasvaloihin.

Missä on kriisi?

Kriisissä on kristillinen nuorisokulttuuri eli gospelkulttuuri. Bändipaitoja ja kangasmerkkejä ei myy monikaan bändi. Niitä nuoria, jotka kuuntelevat gospelia ja osoittavat omia arvojaan kristillisen gospelkulttuurin kautta on tosi vähän. Gospel ei kiinnosta tämän päivän nuoria. Samalla näyttää siltä, että se nuorten joukko, jolla on vahva yhteys seurakuntaan ja jotka tunnustavat rohkeasti kristillistä identiteettiä pienenee koko ajan. Toivoa on, koska kristillisen musiikin tekijät puhuvat taas tänään tekevänsä gospelia.

Viime perjantaista innostuneena toivon, että pitäisimme rohkeasti esillä gospelkulttuuria. Musiikki on edelleen nuorten kieli. Tarvitsemme kristillistä nuorisomusiikkia. Ei haittaa, vaikka se näyttäytyisi vastakultturina tämän ajan polarisoituneen maailman keskellä. Identiteetti on tärkeää. Esiinnytään rohkeasti kukin omalla tyylillä, evankeliumin asialla. Myydään ja ostetaan levyjä, paitoja ja rintamerkkejä, jotta nuori seurakunta saa diggailla sellaisia artisteja ja saavat kiinnittyä sellaiseen toimintaan, joka perustuu hyviin ja oikeisiin arvoihin. Arvoihin, jotka lähtevät siitä suurimmasta rakkaudesta, joka kantaa tässä ajassa ja vie taivaaseen saakka.