Myanmar virittää kysymyksiä

Lähetystyössä Myanmarissa AD 2017 kertaan mielessäni sitä toimintaympäristöä, jossa apostolit avustajineen alkoivat toteuttaa Jeesukselta saamaansa käskyä julistaen kaikille evankeliumia ja pelastusta Jeesuksessa. Valtava, lähes mahdoton tehtävä pienelle joukolle.

Olen alkanut vakavasti pohtia ehkä oudoltakin kuulostavia kysymyksiä: Vääristääkö enemmistökristillisyys kristinuskon ja kristillisen kirkon olemuksen? Onko valtio- ja kansankirkkoinstituutioista tullut kristinuskon lamautuneita, lähetyspassiivisia toteutusmalleja? Onko enemmistöideologia sekoittanut metsän puilta siten, että suurimmaksi ongelmaksi ja huoleksi on noussut jäsenkadon pelko? Säilyykö kristillinen usko ja kirkollisuus aidoimmillaan sittenkin siellä, missä uskoa Jeesukseen tunnustetaan vähemmistönä monien paineiden ja jopa vainojen keskellä?

Jo lyhyessä ajassa on Myanmarissa avautunut eteeni hyvin erilainen elinympäristö juuri kristityn kannalta. Vahvan jalansijan saanut Theravada buddhalaisuus näkyy ja kuuluu niin mediassa kuin arkisessa katukuvassa. Nytkin on kuulunut tunnista ja päivästä toiseen taukoamaton kovaäänislähetys lähitemppelistä: puhetta, resitointia, musiikkia. Sävelkulku rajoittuu jopa tuntikausiksi tasan kahteen säveleen. Mielettömän tehokkaiden kaiuttimien ääntä ei voi paeta, vaan se tunkeutuu desibelivyörynä olohuoneeseen, keittiöön ja makariin. Eikä vain toimistoaikana, vaan päivällä, illalla, yöllä ja aamuvarhaisella. ”On-off” –painikkeet ja säätönapukat ovat valitettavasti vain siellä toisessa päässä. Kerrotaan ranskalaisturistista, joka oli polttanut päreensä, kun ei saanut Myanmarin matkallaan nukutuksi mainitun metelin johdosta. Kuohuksissaan hän meni ja kaatoi kovaääniset sillä seurauksella, että joutui pidätetyksi. Hänet vapautettiin korjauslaskun maksettuaan.

Mielestäni tällaisen menon kokeminen on jopa terveellistä ja avartavaa, varsinkin kristinuskon enemmistöasemaan tottuneelle. Joku voi tosin alkaa päivitellä, miten vaikeaa lähetystyö on. Rakentava vaihtoehto on pyytää rakkautta juuri näitä lähimmäisiä kohtaan, rukoilla heidän puolestaan ja etsiä evankeliumin mentäviä aukkoja juuri tässä kontekstissa. He eivät kaipaa lisää uskontoja tai uskonnollisuutta, vaan sanoman syntien anteeksiantamuksesta, joka saadaan Jeesuksen tähden ansiotta, lahjaksi.

Kristinusko saavutti vuosisatoja kestäneiden vainojen jälkeen suosituimmuusaseman Rooman valtakunnassa 300-luvulla. Muutos merkitsi suurta helpotusta kristilliselle kirkolle ja kristityille, joiden ei tarvinnut enää joutua pilkattaviksi, kidutettaviksi tai villipetojen raadeltaviksi areenoilla. Samalla kiihtyi kuitenkin myös kirkon politisoituminen, valtataistelut lisääntyivät ja vallanhalu kasvoi. Kirkko hajaantui ja pirstaloitui. Ajauduttiin myös vakaviin uskonopillisiin sisältömuutoksiin, joista ei selviydytty pelkällä reformaatiolla, vaan siihen tarvittiin uskonpudistus, jonka 500-vuotis merkkipaalua kiitollisuudella nyt juhlimme.

Kukaan ei toivo vainoja. Kukaan ei halua, että me tai meidän lapsemme ja lastenlapsemme joutuisivat uskonsa tähden kärsimään. Kukaan meistä ei kerjää vaikeuksia, voidaksemme pysyä uskossa ja saadaksemme sälyttää kirkon kirkkona. Silti olemme tilanteessa, jossa meiltä kysytään niin opin kuin elämän kysymyksissä, tottelemmeko enemmän Jumalaa ja hänen sanaansa, vai synnin sokaisemaa maailmaa ja ihmisen mielihaluja.

Läpi Raamatun kulkee kantavana teemana se, miten Jumala luo tyhjästä, nostaa ”kaivon pohjalta” sen, mikä ei ole mitään ja siunaa vähäiset eväät voidakseen auttaa suuria ihmisjoukkoja. Auttamaan mihin? Viime kädessä taivaaseen, iankaikkiseen elämään. Tästähän lähetystyössä on kysymys. Vai onko enää?