Mummila Aasiassa ja muita unelmia

Japanissa asutut vuodet jättivät Mari-Kaisa Auviseen pysyvän rakkauden estetiikkaan, kauniisti esille laitettuun ruokaan ja mereen. 

Aina silloin tällöin tapaa ihmisiä, joilla on olemuksessaan ihan erityistä säteilyä ja lämpöä. Mari-Kaisa Auvinen, 35, kuuluu heihin.

Kun tapaamme, Auvisen työpäivä Suomen Raamattuopiston musiikkilinjan vetäjänä on takana. Tänään hänen päivässään oli erityinen kohokohta: yksi opiskelijoista lakkasi hänen kyntensä säihkyvällä vaaleanpunaisella.

Pitkin rantaviivaa

Useimmiten Mari-Kaisa Auvinen kulkee työmatkansa Vuosaaresta Kauniaisiin metrolla ja junalla. Näihin matkoihin hänellä on tietty rutiini. Auvinen ottaa metroon kahvimukin. Matkalla Itä-Helsingistä keskustaan hän rukoilee edessä olevan päivän asioiden puolesta. Sitten hän vaihtaa junaan. Junassa hän lukee Raamattua.

– Paluumatkalla kotiin vain olen tai luen kivaa kirjaa. Haluan olla hyvällä mielellä, kun palaan kotiin perheen luo, Mari-Kaisa sanoo.

Hänen aviomiehensä Tuomas Auvinen on kotona musiikkitieteen väitöskirjansa parissa. Yhdeksän- ja kuusivuotiaat tytöt Ester ja Olivia ovat koulussa ja eskarissa.

Oma tila on Auviselle tärkeää. Hän haluaa vaalia hetkiä, joina saa olla yksin. Vapaapäivikseen hän sopii harvoin tapaamisia ystävienkään kanssa.
Mari-Kaisa kävelee mielellään merenrannassa, pitkin rantaviivaa.

– Nautin suolaisesta meri-ilmasta. Kun asuin lapsena Japanissa, joku lähetti sinne Aku Ankka -lehden. Siinä Roope lähetettiin toipumaan stressistä meri-ilmaan. Siitä jo pienenä tyttönä opin, että meren rannalla kävely helpottaa stressiä, Auvinen kertoo hymyillen.

Hetken taidetta

Mari-Kaisa Auvinen on koulutukseltaan musiikinopettaja, jolla on lisäksi kotitalousopettajan pätevyys.

– Minua kiinnostaa kaikki, mikä liittyy keittiöön ja ruoanlaittoon. Se tuo ihmisille lämpöä ja rakkautta ja ilahduttaa, Auvinen toteaa.
Hän vaalii yhdessä syömisen kulttuuria omassa kodissaan.

– Perheen yhteinen ruokailu on arkipäivän kohokohta. Tällä hetkellä Tuomas laittaa ruoan, koska hän tekee töitä kotona. Jos hän on poissa, haen ruoan kaupasta ja priorisoin sen, että saan levätä.

Mari-Kaisa Auvinen vietti elämästään yhteensä kaksitoista vuotta Japanissa, missä hänen perheensä oli lähetystyössä. Hän oli yksivuotias vuonna 1983 muuttaessaan Tokioon. Auvinen arvelee, että Japani on vaikuttanut myös hänen ruoanlaittoa kohtaan tuntemaansa innostukseen.

– Japanissa sanotaan, että näkö on puoli ruokaa. Ruoka on hetken taidetta. Siitä nautitaan jo ennen kuin syödään.
Auvisilla syödään usein puikoilla. Äiti puhuu tytöilleen japania, sillä nämä nauttivat siitä. Perheen taannoisella Japanin matkalla Ester ja Olivia osasivat jopa auttaa isäänsä tekemään ostokset kaupassa.

Jokapäiväinen ikävä

Japanissa Mari-Kaisa Auvinen oli japaninkielisessä lastentarhassa. Ensimmäisen ja toisen luokan hän kävi koulua paikallisessa lähikoulussa. Kun suomen kieli alkoi kadota, hän vaihtoi Japanin suomalaiseen kouluun eli Jasukoon.
Auvinen oli 14-vuotias, kun perhe palasi Suomeen. Mari-Kaisa meni Helsingissä Kruununhaan yläasteelle.

Paluu ei ollut helppo.
– Olen aistien kautta elävä ihminen. Tuoksut, ilmasto, äänet ja iltapäivän valo! Ne kaikki leikkautuivat pois, kun palasimme Suomeen.

Oliko sinulla ikävä Japaniin?
– Oli. Nytkin on koko ajan, Mari-Kaisa toteaa.

Mari-Kaisa Auvinen huomauttaa, että pitkään ulkomailla asuneiden perheiden lasten on usein vaikea rakentaa oma identiteettinsä kotimaassa. Tämän matkalaukkulapsi-ilmiön Auvinen tunnistaa itsessäänkin.

– Siihen mennessä kun olin kymmenvuotias, minulla oli ollut ainakin yhdeksän kotia, hän jatkaa.

Todellinen harmonia

Mari-Kaisa Auvinen on ollut Japanissa viisi kertaa musiikkikiertueella ja kerran tulkkina Evankelisten opiskelijoiden aktiomatkalla. Yksi hänen unelmistaan on, että hän voisi vielä joskus asua Japanissa ja tehdä ehkä lähetystyötäkin. Mari-Kaisa on ollut mukana ja opettanut Helsingissä japaninkielisessä raamattupiirissä, joka nykyään toimii Helsingin Luther-kirkolla Fredrikinkadulla.

Kristinuskon omaksumisen kannalta japanilainen kulttuuri on haastava.
– Usko on lahja. Japanilaiselle tämän ymmärtäminen on haastavaa, koska hän ei voi antaa Jumalalle vastalahjaa. Toisaalta japanilaisessa kulttuurissa harmonia on hyvin tärkeää. Ajattelen, että saamme kristittyinä elää todellisessa harmoniassa: saamme tunnustaa syntimme ja saada ne anteeksi, Auvinen toteaa.

Mari-Kaisa Auvisen vanhemmat Sirkka-Liisa ja Pekka Huhtinen aloittivat keväällä lähetystyöntekijöinä Myanmarissa. Mari-Kaisa hymähtää:
– Olin salaa toivonut, että mummila olisi joskus Aasiassa.

Auvinen teki aviomiehensä kanssa matalan budjetin reppureissuja eri puolilla maailmaa ennen lasten syntymää. Seuraavaksi perheellä on tarkoitus matkustaa Myanmariin.
– Käytämme rahat mieluummin lentolippuihin kuin vaikka autoon.

Oma rajallisuus

Miksi olet kristitty?
– Usko on pohja kaikelle. Olen täysin riippuvainen Jumalasta. En selviäisi yksin enkä ilman armoa. Elämä on osoittanut minulle oman rajallisuuteni hyvin perusteellisesti. Raamatun sanassa on totuus, joka tekee vapaaksi, Auvinen vastaa.

Mari-Kaisa Auviselle on tärkeää elää jatkuvassa yhteydessä Jumalaan.
– Se on sellainen lapsen ja isän välinen juttu.

– Saan Jumalalta voimia, viisautta ja lämpöä ja välittämistä ihmisiä kohtaan, Mari-Kaisa Auvinen sanoo.

Rukouksessa saan tuoda Jeesukselle kaikki ajatukseni ja toiveeni. Lopetan rukouksen sanomalla ”tapahtukoon sinun tahtosi” kuten Isän meidän -rukouksessa.
– Kristityn kasvu on aina kasvamista pienemmäksi, ei mahtavammaksi. Emme me voimistu itsessämme, vaan Jumalan vaikutus meidän elämässämme voi olla voimallinen.

Suhteessa läheisiin ja omaan itseen Auvinen haluaa myös katsoa totuutta silmiin, vaikkei se aina olekaan helppoa.

– Rehellisyys ja aitous vievät vähemmän energiaa kuin se, että painetaan kipeät asiat villaisella eikä puhuta niistä, hän muistuttaa.