Kevään kirkolliskokoukseen latautui poikkeuksellisen suuria odotuksia. Auktoriteettikysymys, ihmisoikeudet ja seksuaalisuus herättävät intohimoja. Mitä opin kuunnellessani keskustelua, joka sisälsi kymmeniä puheenvuoroja ja jota käytiin kolmeen eri otteeseen?

Ensiksi sen, että suurimmaksi osaksi tämä kokousväki osaa keskustella. Puheet olivat valtaosaltaan hyvin rakennettuja, selkeitä ja toinen toista kunnioittavia. Säröääniäkin kuultiin. Varsinkin kysymystä avioliittolain vaikutuksista lapsiin pidettiin erityisen herkkänä. Huomasin, että keskustelijoiden toleranssi oli hyvin erilainen, eikä se ollut yhteydessä esimerkiksi edustajan koulutustasoon. Ei ainakaan matalaan koulutustasoon. Varsinaista homofobiaa en osannut tunnistaa.

Toiseksi ihmettelin, miten ohut tai vaikeasti määriteltävä teologia on heidän puolellaan, jotka toivovat kirkon vihkivän samaa sukupuolta olevia. Avioliittokysymys pitäisi ratkaista joillakin Raamatun ja kirkon tradition takaa löytyvillä perusteilla. Käytännössä ne ilmeisesti löytyvät sekulaarista humanismista. Teologiset perustelut taisivat olla nämä: 1. Luterilaisen raamattukäsityksen mukaan kirkkoa sitoo se, mikä ajaa Kristusta, ei juuri muu. 2. Kun Raamattu puhuu homoseksuaalisuudesta, se ei puhu samasta ilmiöstä kuin se homoseksuaalisuus, jota me tarkoitamme. 3. Ilmoitus jatkuu ja ymmärrys kasvaa; Raamatusta sen enempää kuin kirkon historiastakaan ei voi löytää yhtä kohtaa, joka määrittelisi lopullisen avioliittokäsityksen. 4. Rakkaus ja ihminen olkoot ohjaamassa tulkintaa silloin, kun jotakin asiaa on hankalaa ymmärtää.

Nykyistä avioliittokäsitystä kannattavien edustajien puheenvuoroissa nostettiin esiin löytöjä, jotka itseltänikin olivat jääneet huomiotta. Ilmeisesti on totta eräässä puheenvuorossa kuvattu auktoriteettihierarkia. Sen mukaan molemmat puolet ratkaisevat kantansa Raamatun, kirkon tradition, järkemme ja kokemustemme perusteella. Nykyistä käsitystä puolustavat ratkaisevat kantansa nimenomaan tässä järjestyksessä. Muutosta ajavat lähestyvät mainittuja auktoriteettilähteitä käänteisessä järjestyksessä. Tosin esim. piispa Björn Wikström ei pitänyt tätä analyysia oikeana.

Neljänneksi iloitsin siitä, miten paljon kirkkomme päättäjissä on ihmisiä, jotka haluavat sitoutua siihen kirkon uskoon, joka ”on ilmoitettu Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisissa ja apostolisissa kirjoituksissa”. Kotimaan, Kirkon ja Kaupungin sekä monien muiden medioiden välittämä kuva kirkostamme on liian liberaali. Kunpa tämän rohkaisun saisi välitettyä heille, jotka kanssani sairastavat kirkkomme tilaa. Emme sairasta siksi, että kirkossa puhutaan homoista tai siksi, että heidätkin on haluttu sulkea lähimmäisrakkauden piiriin meidän muiden syntisten tavoin. Vaan siksi, että meistä vaikuttaa siltä, kuin kirkko ei kaikissa päätöksissään ottaisi kovinkaan vakavasti sitä, että ”sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani.” (Ps. 119:105)