Mitä tulee uskoa ollakseen kristitty?

Huhtikuun alussa pastori ja toimittaja Olli Valtonen herätti hälyä nostattamalla kirkkokansan lausumaan itse muotoilemaansa uskontunnustusta. Uskon, tunnustamisen ja uskomisen kiemuroita pohdittiin Suomen teologisen instituutin syyskauden avanneessa paneelissa yhdessä Valtosen, Lauri Kemppaisen ja Soili Haverisen kanssa. 

Uskontunnustuksen vaihtaminen itse muotoiltuun tekstiin herättää perustellusti huomiota. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalveluselämää ohjaava kirkkokäsikirja antaa Apostoliselle uskontunnustukselle ja Nikean uskontunnustukselle vaihtoehdoiksi sekä messussa, sanajumalanpalveluksessa että viikkomessussa vain kourallisen uskontunnustuskäyttöön soveltuvia virsiä. Toisin esimerkiksi jumalanpalveluksen aloittavat johdantosanat kirkkokäsikirja kehottaa laatimaan vapaasti.

– Uskontunnustus on osa meidän perintöämme, kuten suvuilla on valokuvansa menneistä ajoista. Kysymykseni on, tarvitseeko meidän käyttää vanhoja uskontunnustuksia edelleen joka sunnuntai, Olli Valtonen perusteli huhtikuista ratkaisuaan avauspuheenvuorossaan.

Valtonen totesi myöhemmin, ettei hänen muotoilemansa teksti ollut hyökkäys apostolista uskontunnustusta vastaan tai kannanotto sinällään. Hän näki apostolisen uskontunnustuksen muotoilun niin vieraaksi nykyihmiselle, että se aiheuttaa kynnyksen kristittyjen joukkoon kuulumiselle. Panelisti ja Sleyn Helsingin Luther-kirkon teologi Soili Haverinen tunnisti kynnyksen riskin, mutta hänen näkynsä ongelman korjaamiseen oli erilainen.

– Kaikki kynnykset, jotka ovat poistettavissa, poistetaan, mutta uskontunnustus on kynnys, jota ei voi poistaa. Täytyy pohtia, kuinka opettamisen keinoin ihmiset voidaan auttaa siitä yli, jotta he voivat paremmin ymmärtää, mistä siinä on kyse, ja uskossa siihen liittyä. Harva kadulta kirkkoon asteleva ajattelee voivansa allekirjoittaa kaikkea, mitä kirkossa sanotaan, mutta heidät täytyy ottaa rakkaudella vastaan: aina saa kysyä ja oppia, Haverinen totesi.

Kristillistä yhteyttä

Helsingin hiippakunnan piispan teologinen erityisavustaja Lauri Kemppainen perusteli vanhoista uskontunnustuksista kiinni pitämistä niiden koetellulla luonteella – ilman niitä Kemppaisen mukaan kristinuskosta menetettäisiin ”syvällistä vuosisataista viisautta”.

– Traditio on kuolleiden demokratiaa. Siinä on jotain, mikä on tulessa koeteltua ja hyväksi ja todeksi osoittautunutta. Itse papin työssä pidän siitä, että laittaessani alban päälle ja ottaessani kirkkokäsikirjan käteeni minulle annetaan tiettyjä sanoja, joita sukupolvet ovat toistaneet ja käyttäneet.  

Kemppainen jatkoi toteamalla, että ihmisten tavoittaminen seurakuntatyössä on uskontunnustusten muuttamisesta erillinen asia. 

– Jos laitetaan ehdoksi, että sinä otat tämän [uskontunnustuksen koko sisällön] nyt kokonaan, tai et ota ollenkaan, niin lampaat luistavat varmasti maailman tuuliin, Kemppainen muotoili.

Haverinen nosti esille myös vanhojen uskontunnustusten yhteyttä luovan luonteen. 

– Uskontunnustuksella rakennetaan kirkollista yhteyttä. Ne jotka tunnustavat yhteistä uskoa kuuluvat Kristuksen kirkkoon. Äkkiseltään on vaikea kuvitella, kuinka saisimme sellaisen kirkolliskokouksen koolle, joka päättäisi uskontunnustuksen muuttamisesta kaikkien kristillisten kirkkojen kesken? On olemassa yksi yhteinen tunnustus halki aikojen, johon kaikki kristityt liittyvät. 

Sanomisen vaikeudesta

Jumala on ääretön, ajaton ja tuonpuoleinen. Kuinka rajallisen ihmisen rajallinen kieli voisi koskaan sanoa Jumalasta jotain, joka tavoittaisi totuutta? 

– Ajattelen, että pakkohan meidän on pystyä jotain Jumalasta sanomaan. Meidän täytyy pystyä vertailemaan, että miksi jotain voidaan sanoa ja jotain ei. 

– Jumala on ilmoittanut itsestään ja tullut ihmiseksi tähän maailmaan. Ajattelen, että meidän sanomisemme ei määrittele Jumalaa. Uskonnollisen kielen tehtävä on olla rationaalista ylistämistä, jossa tavoitellaan kielen rajoja. Jumala on jotakin, missä olemus ja oleminen on samaa. Vaikea on ymmärtää, mitä se tarkoittaa, mutta on jotenkin ymmärrettävissä, että tällainen asia voi olla ymmärtämättömissä, Kemppainen jatkoi ja herätti hymynkareita yleisössä.

– Ajattelen, että me olemme kaikki väärässä. Emme vain tiedä kuka missäkin kohtaa. Minun on turha korottaa itseäni ajattelemalla, että juuri minä olisin oikeassa, Valtonen totesi hieman lakonisesti.

Haverinen lähti liikkeelle lähetystyön näkökulmasta.

– Uskoa on pakko voida sanoittaa, jos aiomme viedä evankeliumia eteenpäin. 

Maailman lihamylly

Omin sanoin Jumalan totuuden tavoittaminen ei ole helppo tehtävä. Puheenjohtajana toiminut Teologisen instituutin pääsihteeri Jari Rankinen haastoi panelisteja kertomaan oman uskonsa sisällön kahdella lauseella.

– Keskeisintä on, että uskonko, että Jumala on hyvä, joka rakastaa luomaansa paratiisia ja ihmistä, Olli Valtonen muotoili.

– Ytimessä on se, että historiallisesti ihmiseksi syntynyt Jumala Jeesus Kristus on sovittanut minut ristillä, on noussut kuolleista ja tulee kerran takaisin ja kutsuu minut armosta taivaan iloon, Soili Haverinen totesi.

– Uskon, että kaikki ankea ja hirvittävä kärsimys, mitä maailma pitää sisällään ei ole viimeinen totuus. Tämä maailma on kuin lihamylly, joka survoo kuolemaa ja elämää. Se ei ole lopullinen totuus. On jotain hyvää, kaunista ja rakastavaa, on jotain, josta käytetään nimitystä Jumala. Se on selkäydinuskomukseni ja kristillinen totuus tulee siihen päälle, Lauri Kemppainen päätti.

Teksti on julkaistu Sanansaattajassa 19/18.